Vanhassa sanonnassa käydään päälle kuin yleinen syyttäjä. Sananparsi viittaa oikeussalissa aggressiivisesti käyttäytyviin syyttäjiin, mutta sellaiset ovat nykyisin hyvin harvinaisia.

Aarnio-jutussakin syyttäjät ovat rauhallisia, jopa hillittyjä, mutta he maalaavat Jari Aarniosta sysimustan kuvan.

Helsingin huumepoliisin ex-päällikön Jari Aarnion ja kahdeksan muun syytetyn juttua on puitu Helsingin käräjäoikeudessa neljä päivää ja 26 on jäljellä. Trevoc-syytteet ovat vakavia, mutta kaikkinensa tämä on lämmittelyä varsinaiseen pääjuttuun eli toukokuun lopussa alkavaan huumejuttuun.

Syyttäjät Jarmo Hirvonen, Mikko Männikkö ja Pihla Keto-Huovinen haluavat selvästi osoittaa, että he ovat tosissaan. Ennen oikeudenkäynnin alkua vastaajien avustajat kummastelivat epävarmoilta vaikuttavia syytteitä, joissa tapahtumien kuluille oli annettu vaihtoehtoja. Oikeussalissa mitään epäröintiä ei ole näkynyt, päinvastoin.

Juttua ajetaan näennäisen rauhallisesti, mutta jäätävään tyyliin.

Esimerkki viime keskiviikolta: Pasi Pataman asianajaja Teppo Laine hiiltyi kerran korottamaan ääntään eräästä todisteesta. Syyttäjä Mikko Männikkö katsoi Lainetta ja totesi viileästi olevansa eri mieltä. Siirryttiin seuraavaan todisteeseen.

Ei mitään väittelyä. Ikään kuin asianajajan kommenteilla ei olisi ollut mitään merkitystä. Kyse oli vain yhdestä todisteesta 813 kirjallisen todisteen joukossa. Sano mitä sanot, näitä piisaa.

Aarnio-syyttäjien asenteesta kertoo viime viikon avauspuheenvuorokin. Siinä he väläyttivät jopa salaliittoa, jossa olisi ollut mukana Aarnio, jengipomo Keijo Vilhunen sekä Trevocia 200000 eurolla rahoittaneet Vilhusen sisko ja setä. Syyttäjillä on tällainen käsitys, muttei näyttöä. Se että asia tuotiin ylipäätään esiin, kertoo syyttäjien näkökulmasta. Setää ei syytetä mistään, siskoa vain sakkojutusta.

Syyttäjät luovat kuvaa kylmästä ja laskelmoivasta Jari Aarniosta, joka ajatteli vain omaa etuaan. Samaan aikaan kun Aarnio salaa järjesteli itselleen osuuden Trevocista, hän pyöritti Helsingin poliisilaitoksen johtoa, poliisin ylijohtoa ja alaisiaan niin kuin halusi.

Syyttäjien mukaan Aarnion todellista vaikutusvaltaa kuvasti se, että poliisiylijohtaja Mikko Paatero allekirjoitti syyskuussa 2009 Helsingin poliisilaitokselle luvan hankkia Trevocin laitteita, vaikka vain kuusi päivää aikaisemmin keskusrikospoliisin apulaispäällikkö Tero Kurenmaa oli esittänyt Trevocista vakavia epäilyjä.

Syyttäjät korostavat kuinka kaikki asiat kiersivät Aarnion kautta. Tämä kuitenkin osasi väistää sen, että nimi näkyisi papereissa, jolloin mitään muodollista roolia päätöksenteossa ei syntynyt.

Syyttäjien tähän mennessä esittämien kirjallisten todisteiden -- tekstiviestien, sähköpostien ja päätösten -- taustalla on näkemys siitä, että Aarnio aina hamusi Trevocista hyötyä eli sitä kautta ajoi omaa etuaan.

Syyttäjät eivät käyttäydy aggressiivisesti, mutta kova vaikutelma on syntynyt jo tähän mennessä käsitellystä kirjallisten todisteiden määrästä ja myös laadusta. Syyttäjät tulkitsevat kaikki, lievästikin aihetta antavat viestit Aarnion vahingoksi. Mitään muuta vaihtoehtoa ei ole.

Pikkutarkka pedanttisuus muuttuu salissa kovuudeksi. Näkökulma juontuu kaiketi jo esitutkinnasta.

Jos kyseessä olisivat vain virka- ja lahjusrikokset tätä ylikovaa asennetta voisi kummeksua. On katsottava kokonaisuutta. Syyttäjien käsityksen mukaan Aarnio puljasi Trevocin kanssa, mutta samaan aikaan johti tuhannen hasiskilon salakuljetuksia.

Samat kolme tuomaria istuvat molemmat jutut. Trevoc-oikeudenkäynti nivoutuu siis suoraan pääjuttuun.

Hyytävintä tapauksessa on se, että syyttäjien asenne voi kummuta siitä mitä huumejutussa on tulossa. Mutta se kertoo myös siitä, että syyttäjillä on valtavat paineet saada Aarniolle oikeudenkäynneissä pitkä vankeustuomio.

The post Pilkuntarkat syyttäjät maalaavat Aarniosta synkkää kuvaa appeared first on Elinkautinen.

Ennen kuin suomalaisille viranomaisille annetaan oikeus verkkovalvontaan, pitäisi selvittää nykyiset ongelmat salaisten keinojen valvonnassa.

Sisäministeriön kansliapäällikkö Päivi Nerg ja EU-tiedustelujohtaja Ilkka Salmi vetosivat viime aikaisiin tapahtumiin -- muun muassa UM:n verkkovakoiluun, Somaliaan, Ukrainaan ja Syyriaan -- perustellessaan Helsingin Sanomissa 31.1. viranomaisten verkkotiedustelua.

Viimeaikaiset tapahtumat kotimaisella viranomaisrintamalla -- muun muassa epri, Aarnio ja rekisteriurkinnat -- ovat syitä miksi tällaisia oikeuksia ei pitäisi myöntää.

Tietoliikennetiedustelua koskevan raportin mukaan suojelupoliisi ja sotilastiedustelu pääsisivät kiinni käytännössä kaikkeen verkossa liikkuvaan dataan. Tämä verkkotiedustelu, verkkovalvonta tai verkkourkinta -- nimellä ei ole väliä -- olisi tietysti äärimmäisen salaista, vailla mitään todellista julkista kontrollia edes jälkikäteen.

Ongelmia luottamuksessa

Epäiltyjen rekisterin ongelmat tulivat alun perin julkisuuteen ns. Putin -vuodon kautta. Siitä alkaneessa tutkinnassa paljastui, että poliisin salaiseen rekisteriin on kirjattu tietoja tuhansista ja tuhansista ihmisistä lainvastaisesti.

Juttu odottaa oikeudenkäyntiä, mutta valtakunnansyyttäjänviraston mukaan epäiltyjen rekisterin kanssa oli vain luisuttu löysään, lainvastaiseen käytäntöön tietojen kirjaamisessa. Sinne päätyi poliitikkoja, taiteilijoita ja urheilijoita vailla mitään lain edellyttämää rikosepäilyä.

Kukaan ei valvonut toimintaa, eikä kukaan ulkopuolinenkaan kyennyt sitä tekemään. Kansalaisten oikeus tarkastaa tietojaan oli ulkoistettu tietosuojavaltuutetulle, mutta tämä on osoittautunut täysin muodolliseksi. Esimerkkinä on tapaus, jossa mies sai väärien epri-merkintöjen takia potkut, mutta hallinto-oikeus korjasi tilanteen myöhemmin. Tietosuojavaltuutettu ei ollut nähnyt merkinnöissä ongelmaa.

Mitään sisäistä valvontaa ei ollut ja ulkoinen vain muodollista, korkeintaan pistokoemaista vailla todellista tehoa.

Onkohan kenelläkään ulkopuolisella ylipäätään kokonaiskuvaa poliisirekistereistä? Niitä koskevaa lainsäädäntöä on muutettu vuoden 2003 jälkeen 17 kertaa.

Aarnio ja poliisin valvonta

Myös Aarnion tapaus osoittaa, ettei poliisin sisäinen valvonta toimi. Ylimmät päälliköt -- tai alaisetkaan -- eivät tienneet mitä huumepoliisista ja järjestäytyneen rikollisuuden tutkinnasta vastannut ylikomisario teki.

Edelleen tutkinnassa ovat epäilyt siitä, että Helsingin poliisi tietoisesti, määräysten vastaisesti, laiminlöi tiedottajiensa kirjaamisen.

Jatkuvasti tulee ilmi tapauksia, joissa poliisit käyttävät väärin rekistereitään eli urkkivat tietoja, jotka eivät heille kuulu. Keskusrikospoliisin mies yritti jopa myydä salaista tietoa MTV:n uutisille.

Poliisin peitetoiminta on salaisista salaisinta, jälkikäteenkin. Pistokokeita tekevä eduskunnan oikeusasiamies totesi jokunen vuosi sitten eräässä tapauksessa virheitä tehdyn, mutta väärinkäytökset julistettiin täysin salaiseksi. Oikeusasiamiehen mukaan sen valvonta on lähinnä ”valvonnan valvontaa”.

Anneli Auerin murhajutussa krp salasi peitetoimintamiehen raportit jopa puolustukselta, vaikka tällä pitäisi olla oikeus olennaiseen esitutkinta-aineistoon. Ne paljastuivat vain sattumalta ja puolustus sai ne vasta korkeimman oikeuden päätöksen jälkeen.

Tapaus osoittaa kuinka poliisissa halutaan suojata toimintaa jopa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin kustannuksella. Poliisiorganisaatiolle kuvaavaa on se, että epri-tapauksessa se on huolestunut tietojen paljastumisesta, ei omasta väärästä rekisterikäytännöstä.

Oikeuslaitos myöntää luvat esimerkiksi puhelinkuunteluun. Helsingin Sanomien viime syksyn selvityksessä paljastui, että käräjäoikeus oli edelleen lähinnä kumileimasin myöntäessään heikosti tai olemattomasti perusteltuja telekuunteluhakemuksia.

Armeija ja supo

Puolustusvoimien salaisesta toiminnasta ei tiedetä oikein mitään. Toki mieleen muistuu tapaus vuosituhannen vaihteesta, jossa pääesikunnan tiedusteluosaston mies tuomittiin vakoilusta Venäjän hyväksi vankilaan. Sotilaita -- niin kuin poliisejakin -- on tuomittu monenlaisista rikoksista rattijuopumuksista seksuaalirikoksiin.

Entä suojelupoliisi? Yksi kenttämies sai potkut harrastettuaan seksiä työaikana virka-autossa useita kertoja. Yksi supomies on mukana Aarnion Trevoc-haarassa, eikä takavuosina Stasi-tutkinnat menneet ihan niin kuin piti. Työpaikkakiusaamistakin on ollut.

Tietysti jos suomalaisen salaisen poliisin historiaa tutkii pidemmällä aikavälillä, niin ongelmista ja väärinkäytöksistä ei ole puutetta.

Näitä kaikkia voisi pitää yksittäistapauksina, mutta kokonaisuus ei herätä luottamusta.

Luottamus ei näytä valvontakeinona toimivan. Ohjeet ja määräykset ovat hyviä, mutteivät mikään tae mistään. Ehkä poliisin etiikkakaan ei ole täysin kunnossa, kuten ei ollut ulkoministeriön tietoturvallisuus.

Mitä kaikkia väärinkäytöksiä onkaan salattu?

Nykyaikana viranomaisilla ei ole mitään halua tuoda omia väärinkäytöksiään julki. Mieluummin pidetään huolta omasta brändistä ja salataan ongelmat. Tiedottamisesta on tullut kampanjointia viranomaisessa hyviksi koettujen asioiden puolesta. Nyt turvallisuusrintama kampanjoi verkkotiedustelun puolesta.

Yksi perusongelma on se, että poliisin käyttämät keinot pysyvät pitkälti salaisina myös käytön jälkeen. Näin ollen niihin ei ole mitään julkista kontrollia. Virkamiehen ei tarvitse pelätä, että toiminta tulisi julki edes jälkikäteen.

Viestinnän luottamuksellisuus rikki

Verkkovalvonnan kannalta myös perustuslaki on ongelma. Sen mukaan ”kirjeen, puhelun ja muun luottamuksellisen viestin salaisuus on loukkaamaton”. Nykyisin siitä voidaan poiketa rikostutkinnassa.

Poliisi pääsee tietoliikenne- tai puhelinlinjoille, jos epäillään riittävän vakavaa rikosta. Terrorismijutuissa se onnistuu jopa ennen sitä, mutta valvonnan kohdentaminen tietysti edellyttää sitä, että jotain vihjetietoa on olemassa.

Verkkovalvonta mahdollistaisi sen, että viranomaiset etsivät verkosta tätä vihjetietoa. Verkkotiedustelu ei kuitenkaan olisi rikostutkintaa, joten perustuslaissa olisi luovuttava tässä loukkaamattomuusperiaatteesta.

Kyse on erittäin periaatteellisesta asiasta. Verkkovalvonnan myötä mikä tahansa sähköinen viesti tai nettiselaus voi päätyä viranomaisen haaviin. Kyynisesti voi esittää muutaman kysymyksen: Entäpä jos jossain jutussa havaitaan, että terroriepäillyt ovat lähettäneet kirjeitä. Pitääkö silloin antaa viranomaisille oikeus avata kaikki kirjeet sota-ajan tyyliin? Kuunnella puheluita tiedustelumielessä? Jos terroristi käy kirjastossa lainaamassa kirjan, pitääkö kaikki kansalaisten kirjastolainat raportoida viranomaisille?

Toimittajan näkökulmasta huoli juontuu myös lähdesuojaan. Verkkourkinnan myötä viranomaiset voisivat selvittää toimittajien lähteitä 1990-luvun Soneran tapaan. Hyvä muistaa, että vyyhdissä tuomittiin rikoksista myös valtioneuvoston turvallisuuspäällikkö ja krp:n rikostutkija.

Perustuslain perustelujen mukaan yksityiselämän suojan lähtökohtana on, että yksilöllä on oikeus elää omaa elämäänsä ilman viranomaisten mielivaltaista tai aiheetonta puuttumista hänen yksityiselämäänsä.

Viestinnän suojan lisäksi myös tämä periaate romuttuisi verkkovalvonnan myötä. Se, että virkamies lukee jonkun robotin poimiman viestin ja toteaa sen turhaksi on aiheetonta puuttumista.

Erityisen ongelmalliseksi tämä tulee siinä, että toiminta olisi tietysti kaiken julkisen kontrollin ulkopuolella.

Mikään taho -- oikeuslaitos, oikeusasiamies, oikeuskansleri tai tietosuojavaltuutettu -- ei kykene selvittämään mitä todellisuudessa tehdään. Vain harva asiantuntija edes supossa, krp:ssä tai pääesikunnassa tietäisi miten tiedot tietokoneluolissa kerättäisiin ja miten niitä ikkunattomissa, kiviseinäisissä huoneissa käsitellään.

Miten tiedot poimitaan? Mitä tiedoista talletetaan? Mihin rekisteriin poimitut tiedot ja viestit päätyvät? Kuka niitä saa käyttää? Mihin niitä käytetään? Miten tietoja haetaan? Kuinka laaja joukon käsiin tiedot päätyvät? Kuka päättää käsittelystä? Kuinka moni ihminen niitä analysoi? Miten niitä jaetaan ulkomaille?

Kaikki vastaukset tulevat olemaan salaisia.

Kysymys siitä miten varmistetaan, etteivät tiedot päädy vääriin käsiin on turha, koska siitä ei vain voi olla varma.

Edward Snowdenin NSA-paljastukset antoivat kuvan siitä mitä tällaiset viranomaiset todellisuudessa tekevät ja miten kattavaa valvonta on pahimmillaan on. Myös NSA on itse myös julkaissut tapauksia väärinkäytöksistä, joissa esimerkiksi virkailija vakoili omaa puolisoaan.

Kysymys on siitä voiko suomalaiseen virkamieheen luottaa todella niin paljon, että hänelle annetaan näin vahva väline urkkia kaikkea tietoa verkosta. Yllä luetellut, viime vuosien tapahtumat eivät anna kokonaisuutena erityisen vastuullista kuvaa viranomaisten toiminnasta.

Valtuuksilla on tapana laajeta

Kannattaa vielä muistaa myös se, että usein uusien viranomaisvaltuuksien hankintaa perustellaan niillä kaikkein vakavimmilla rikoksilla ja uhilla.

Pari esimerkkiä: 1990-luvulla poliisi tarvitsi puhelinten soittotietoja erääseen murhatapaukseen, mutta lupa tuli paljon vähäisempiinkin juttuihin. Vuosikymmenen lopussa dna-rekisteriä perusteltiin vakavien rikosten selvittämisellä, mutta todellisuudessa sitä käytetään nykyisin myös joulukuusivarkauksiin.

Peitetoimintaa perusteltiin vakavalla järjestäytyneellä rikollisuudella ja terrorismilla, mutta ainoan paljastuneen tapauksen perusteella sitä käytettiin parisuhdeväkivaltaan, toki murhajuttuun.

Kun nyt verkkovalvontaa perustellaan vakoilu- tai terrorismitapauksilla, niin aiempien esimerkkien valossa lienee selvää, että sitä tullaan muutaman vuoden päästä todellisuudessa käyttämään ensin vakavien väkivalta-, huume- ja talousrikosten selvittämiseen ja tehokkuuden myötä raja voi vielä alentua.

Ei ollut yllätys, että poliisihallitus kertoi tuoreeltaan halustaan laajentaa kybertiedustelua rikostutkintaan.

Ja aina kun viranomaisille annetaan kovia valtuuksia kannattaa muistaa, että vaikka nyt suomalaiset tiedon käsittelijät vaikuttaisivat sittenkin luotettavilta, niin tiedot saattavat pahimmissa vaihtoehdoissa päätyä jonkun muun haltuun.

Tietoturvan Afganistan?

Verkkovalvontaa ajavat ovat usein käyttäneet jo klassikoksi muodostunutta vertausta: ”Suomesta tulee tietoturvan Afganistan, ellei viranomainen saa valvoa verkkoa”.

Sikäli kun ymmärrän niin vertauksella viitataan Afganistanin yleiseen turvattomuuteen ja luodaan sitä kautta uhkakuvaa.

Tämän voi nähdä toisinkin päin: ”Suomesta tulee tietoturvan Afganistan, jos viranomainen saa valvoa verkkoa.”

Siitä nimittäin voi olla varma, että aivan kaikki tietoliikenne Afganistanissa -- jokaikinen sähköposti, viesti, puhelu tai nettiselailu -- on jonkun maan viranomaisten tarkkailussa.

The post Väärinkäytökset ja ylisalaaminen verkkovalvonnan ongelmat appeared first on Elinkautinen.

Syytetty voi aina kiistää rikokset. Hän saa valehdellakin. Se ei ole rangaistavaa, mutta jotain pohjaa pitäisi kiistolle olla. Kiviseinäkiisto hyvä, korttitalokiisto huono.

Trevohkaa on takana yhdeksän päivää ja edessä kaksikymmentäyksi. Koska keskiviikon (4.2.) käsittely oli suurelta osin salainen, eikä uutisia ilmennyt, on hyvä hetki arvioida salissa kuultua.

Jari Aarnion linja Trevoc-oikeudenkäynnissä on ollut selvä. Kaikki kiistetään loppuun saakka. Kiviseinäkiisto siis.

Istunnot ovat kuitenkin antaneet hyvän syyn epäillä linjan toimivuutta.

Syyttäjät pääsivät viime viikolla alun pikkutarkkuudesta Trevoc-jutun ytimeen. Tälle viikolle jatkunut sähköpostien, tekstiviestien ja tietokoneilta löydettyjen asiakirjojen vyörytys jätti varsin vastaansanomattoman vaikutelman.

Syyttäjät teemoittivat kuusipäiväisen esityksen. Ensimmäinen teema liittyi siihen, miten Aarnio valmisteli ja järjesteli poliisin ostoja Trevocista. Toinen nivoutui siihen, miten Aarnio hankki salaa itselleen osuuden Trevocista ja kolmannessa oli kyse Aarnion vallankäytöstä Trevocissa.

Niin sanottua savuavaa asetta ei jutussa ole, mutta syyttäjä rakentaa kirjallista näyttöä massalla. Nippelinäytöllä, kuten valtionsyyttäjä Jarmo Hirvonen aikanaan kuvasi.

”Muija”

Yksi käännekohta koettiin viime viikon tiistaina. Se liittyi muijaan.

Syyttäjä esitteli tekstiviestitodistetta, jossa Aarniolta kysyttiin Trevocia omistaneen Instian verkkopankkitunnusta.

Aarniolla ei ole ollut mitään tekemistä Instian kanssa, vaan hänen puolustuksensa mukaan Instiaa omisti nimeämätön tietolähde, jolle Aarnio toimi vain välikätenä.

Aarnio vastasi pankkitunnuskysymykseen näin:

Oikeussalissa puolustus selitti, että ”muija” ei siis ollut Aarnion muija, vaan kyseisen tietolähteen muija.

Tuossa hetkessä kiviseinäkiisto tuntui muuttuvan huteraksi korttitalokiistoksi.

Miksi näin? Suomalaiset oikeudenkäynnit perustuvat totuuden puhumiselle. Jos syytetty kiistää selvätkin asiat, helposti käy niin, ettei aitojakaan kiistämisiä enää uskota.

Kuten yksi asianajaja kyyniseen tyyliin kuvaa: Jos syytetty valehtelee, se osoittaa syytteen todeksi.

Näin sen ei pitäisi olla, mutta siihen se vain helposti kääntyy.

Tässä vaiheessa on toki todettava, että juttua on puitu vasta vajaa kolmasosa ja pääosa siitä on mennyt syyttäjän kirjallisten todisteiden kanssa. Toki syyttäjä on ollut siksikin etulyöntiasemassa.

Olennainen osa oikeudenkäyntiä ovat tietysti syytettyjen ja todistajien kertomukset. Niihin päästään helmikuun lopussa.

Ei siis julisteta ketään syylliseksi.

Salaaminen

Jutussa on hämmentänyt myös suhteellisen suuri salaaminen. Useat asiakirjat esitutkinta-aineistossa näyttävät tältä.

Keskiviikon käsittelyssä puitiin tuntitolkulla salaisena sitä millaista vahinkoa aiheutui asianomistajille eli Helsingin poliisille, tullille, suojelupoliisille ja ulkoministeriölle. Tällainen vahinko on edellytys sille, että kyse voisi olla törkeän virka-aseman väärinkäytön ohella myös törkeästä petoksesta.

Vahinkojen puinti oli täysin salaista, mitä voi sinänsä ihmetellä. Jos kerran Trevocin laitteet ovat niin ”saastuneet” ettei niitä voi käyttää, niin mitä merkitystä sillä on enää oliko viranomaisilla seurantalaitteita viisikymmentä tai sata.

Esitutkinnan julkisesta osasta ilmenee, että viranomaiset ostivat Trevocilta seurantalaitteiden muun muassa tarkkailukameroita, aluehälyttimiä, tietokoneohjelmia, puheensalauskortteja ja puhelimia. Tullia kiinnosti myös esimerkiksi merikonttien seurantajärjestelmä ja ulkoministeriö halusi turvata kriisialueilla liikkuvat työntekijät paikannusjärjestelmillä.

Tietynlainen ylisalaaminen osoittaa sitä kuinka yleisön on jälkikäteenkään mahdotonta arvioida salaista poliisitoimintaa. Erikoisena voi pitää sitä, että poliisi saa asentaa seurantalaitteita epäiltyjen autoihin, vaikka monet muut tekniikkaan perustuvat keinot edellyttävät käräjäoikeuden lupaa.

Mutta koska juttua puitiin paitsi suljettujen niin myös lukittujen ovien takana, ulkopuolisen on mahdoton arvioida tämän vahingon todellisuutta.

Mutta kaikkinensa tämä Trevoc-haara on pitkälti lämmittelyä toukokuussa alkavaa huumejuttua varten.

PS.

Salaisessa istunnossa oli myös kiistelty miten hyvin näiden seurantalaitteiden olemassaolosta tiedettiin eli kuinka salaista se oli.

Yksi asianajajista oli kuulemma vedonnut dekkariinikin todetessaan, etteivät seurantalaitteet niin salaisia olleet.

Ennen Katumurhaa (2010) ei näistä laitteista taidettu tietääkään.

 (klikkaa suuremmaksi)

The post Aarnio-käräjät: Kiviseinäkiisto vai korttitalokiisto? appeared first on Elinkautinen.

Vilja Eerikan tapaus on vain liian julma. Sen ymmärtäminen on mahdotonta. Jotenkin sen voi vielä käsittää, että kaksi ihmistä vain pahuuttaan tappaa äärimmäisellä julmalla tavalla pikkutytön. Mutta kun tapaukseen yhdistää nyt julkitulleen viranomaistoiminnan, niin juttu menee vain yli,

Keskiviikkona olin isäni 75-vuotisjuhlissa, joissa lauloi paikallisen seurakunnan lapsikuoro, yhdeksän noin 8-12 -vuotiasta tyttöä. Edellisenä päivänä olin istunut Vilja Eerikan kuolemaan johtaneen viranomaishaaran valmisteluistunnossa.

Aika paljon olen neljännesvuosisadan rikostoimittajan uran aikana nähnyt, mutta juhlien kuorossa näin yhdeksän Vilja Eerikaa.

Piti hieraista silmistä kyyneleet. Tämän lapsen kuolema tuntuu edelleen niin väärältä ja turhalta.

Kun juhlien lapsikuoro lauloi, en vain voinut olla miettimättä sitä, että jos yksikin sosiaalityöntekijä, terveydenhoitaja tai lääkäri olisi toiminut toisin, niin Vilja Eerika voinut olla kuorossa mukana.

Ehkä hymyillytkin muiden lailla, kun heille tarjottiin esityksen päätteeksi kakkua ja limsaa.

Itseäni auttoi kuppi kahvia. Niin se aina tekee. Hetkeksi.

Oikeudessa puidaan sitä tekivätkö sosiaalityöntekijät, terveydenhoitajat ja lääkärit rikoksia, kun he eivät kyenneet suojelemaan lasta -- rikkoivatko he virkavelvollisuuksiaan?

Tapauksessa on kyse paljon isommasta asiasta.

Lastensuojelu on toimintaa, joka on täysin salaista. Jos kysyn toimittajana jostain yksittäistapauksesta viranomaisilta, en saa siitä mitään tietoa. Kun lastensuojelu on täysin julkisen kontrollin ulkopuolella, sen odotetaan toimivan.

En epäile hetkeäkään sitä etteikö toiminta olisi säästänyt useita lapsia kuolemilta tai pahoinpitelyiltä. Usein se varmaankin toimii -- tietysti tapauksista ei tiedetä -- , mutta Vilja Eerikan tapauksessa ei. Lapsi kuoli, vaikka lastensuojeluilmoituksia oli tehty yksitoista.

Vilja Eerikan piti kuolla, jotta järjestelmän viat syynätään.

Vuosi sitten julkaistu sisäministeriön raportti lastensuojelun toimivuudesta oli täysin järkyttävää luettavaa. Kirjoitin siitä tammikuussa 2014 blogin:

Pöyristyttävä raportti: Byrokratia estää lapsimurhien ehkäisemistä

Tässä ote tuosta blogitekstistä:

”Työryhmän puheenjohtaja, poliisijohtaja Pentti Saira arveli, että virkamiehet pitävät pienempänä pahana sitä, että selvitetään miksi tieto ei liikkunut kuin sitä että virkamies joutuu tilille mahdollisesti salassapidettävän tiedon kertomisesta. Monimutkaisia lakeja ei siis tunneta ja sen takia vaietaan.

Tällainen järjestelmä hyväksyy sen, että pieniä lapsia ammutaan, hukutetaan, puukotetaan, tukahdutetaan, kuristetaan ja poltetaan. Näillä tavoilla lapsia on viime vuosien perhemurhissa tapettu. Ja virkamiehet pelkäävät samaan aikaan omia virheitään.

Ei kukaan sitä tahallaan tee, mutta näin tapahtuu.”

Raportteja, selostuksia ja selvityksiä on Vilja Eerikasta tehty useita, mutta vasta oikeudenkäynnissä päästään tapauksen ytimeen.

Vilja Eerikan tapaus on äärimmäisen järkyttävä, mutta samalla äärimmäisen tärkeä. Viranomaisia koskeva oikeudenkäynti avaa yleisölle mahdollisuuden nähdä mikä järjestelmässä on vikana. Miksi isä ja äitipuoli saivat kiduttaa pikkutyttöä ja lopulta tukehduttaa hänet pressuun?

Lastensuojelu petti järjestelmänä sen luottamuksen, joka sille on salassapidon myötä annettu. Salassapito on luotu lasten takia, ei viranomaistoiminnan. Tältä osin olikin hyvä, että valmisteluistunnossa kaikki syytetyt luopuivat omista salassapitovaatimuksista, kun tytön äiti ilmoitti luopuvansa niistä. Virkamiehet eivät halunneet verhoa toimintansa eteen.

Tapaus puidaan julkisesti ja uutisoinnin kautta viranomaiset kautta maan voivat korjata toimintaansa. Ehkä joku virkamies havahtuu Pekan, Laurin tai Jaanan tilanteeseen ja puuttuu siihen. Ehkä joku virkamies säpsähtää siitä, että tekemättäjättämisistä voi joutua vastuuseen, kun salassapito ei suojaakaan.

Siksi tapauksesta pitää raportoida laajasti, vaikka se pahalta voi tuntuakin.

Uskon, että jokainen näistä syytteessä olevista virkamiehistä on kokenut tuskaa Vilja Eerikan kuolemasta ja miettinyt sitä mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Nämä virkamiehet eivät ole syytteessä lapsen kuolemasta, vaikka esitutkinta-aineiston perusteella näyttää, että he olisivat voineet toisin toimimalla estää sen.

Tietoisuus tästä asiasta on aivan varmasti jokaiselle kovempi rangaistus kuin mahdolliset sakot virkavelvollisuuden rikkomisesta.

Tosiasiassa syytteessä on lastensuojelun järjestelmä, mutta tämä järjestelmä koostuu aina ihmisistä. Virkamiesten toiminnasta, heidän päätöksistään.

Oikeudenkäynnissä arvioidaan aina rikosoikeudellista vastuuta. Mielestäni tässä tapauksessa paljon tärkeämpää on julkisen käsittelyn kautta estää tulevat viljaeerikat. Koulu ja naapurit yrittivät, mutta lastensuojelu torppasi.

Miksi poliisille ei ilmoitettu? Miksi lapsesta saatuja tietoja ei koottu yhteen? Miksi tilanteen vakavuus jäi tunnistamatta? Miksi ei ajateltu lasta? Miksi lasta ei kuultu kunnolla, vaan luotettiin isän kertomaan? Miksi väkivaltaa ei tunnistettu?

Miksi yksikään virkamiehistä ei tehnyt mitään?

Mikä järjestelmässä on vikana? Mitä olisi pitänyt tehdä toisin, jottei tule toista Vilja Eerikaa?

Nämä ovat kysymyksiä, joihin haluaisin saada vastaukset.

Näitä syytteessä olevat ovat varmasti miettineet. Kertokaa järjestelmän viat meille kaikille oikeudenkäynnissä.

Lastensuojelun toimivuus on tässä jutussa niin paljon tärkeämpää kuin se tuomitaanko virkamiehiä sakkoihin.

The post Vilja Eerikan piti kuolla, jotta järjestelmän viat syynätään appeared first on Elinkautinen.

Mitä enemmän Kööpenhaminan ampujasta kertyy tietoa, sitä vähemmän teko vaikuttaa aidolta terrorismilta. Pikemminkin kyse on huomiomurhasta.

Huomiomurhaa ei tunne käsitteenä edes Google -- ainakaan ei ennen tätä kirjoitusta. Niinpä lienee syytä selittää mitä tarkoitan.

Huomiomurhia ovat mielestäni esimerkiksi perhemurhat ja kouluampumiset. Ne nivoutuvat kostoon ja mielenterveyden häiriöihin. Teon vaikuttimena on se, että henkirikokset tekemällä tappaja haluaa tuottaa tuskaa ja kostaa todelliset tai kuvittelemansa vääryydet.

Koulumurhissa vaikutin on yleensä kiusaaminen. Perhemurhissa kostetaan puolisolle tappamalla lapset. Useimmiten tappaja surmaa myös itsensä, joten taustasyyt eivät välttämättä selviä, ainakaan tarkkaan.

Viime vuonna oikeudessa käsitellyssä yliopistoiskun suunnittelussa päästiin kuitenkin tämän huomiomurha-ajattelun ytimeen. Molemmat halusivat kostaa kokemansa vääryydet. Toinen kertoi esitutkinnassa halunneensa näyttää, mihin kiusaaminen voi pahimmillaan johtaa. He haaveilivat tulevansa maailmantähdiksi ja tarkoituksena oli seurata maailman tiedotusvälineitä muutama tunti ennen panttivankien tappamista.

Tarkemmin tästä voi lukea aiemmasta blogista: Joukkomurha ei tuo sädekehää.

Kööpenhaminassa ampuja Omar el-Hussein oli lehtitietojen mukaan syrjäytynyt, väkivaltaan taipuvainen rikollinen. Mielenterveysongelmista ei ole suoraa tietoa, mutta arvaus sellaisista tuskin osuu väärään, kun rikollisjengi erotti miehen raivokohtausten takia. Merkittävää on myös se, että tanskalaislehtien mukaan oma ryhmä käänsi siis selkänsä.

Mies ei ollut sotinut Syyriassa tai käynyt Jemenissä koulutusleirillä. Mitään yhteyksiä terroristisoluihin ei ole paljastunut ainakaan toistaiseksi.

Ainoat aitoon terrorismiin viittaavat tiedot ovat jonkinlaiden radikalisoituminen vankilassa ja into keskustella Palestiinan tilanteesta.

Hänestä syntyy kuva wannabe-terroristina, joka halusi olla jotain. Hankkia teollaan huomiota itselleen ja nousta hetkeksi valokeilaan. Palestiinalaistaustalla on helppo valita kohteeksi sananvapaustapaaminen ja synagoga.

Jos rikolliseen moottoripyöräjengiin ihastunut vetää itsetekemänsä liivin päälle ja tekee rikoksen, niin kyse ei ole jengirikoksesta.

Terrorismin klassisen määritelmän mukaan terroristisella väkivallalla on tarkoitus vaikuttaa päätöksentekoon. Tällaisia motiiveja löytyi IRA:lta, PLO:lta, RAF:lta, ETA:lta ja edelleen Al-Qaidalta ja ISIS:lta.

Toki Tanskan tutkinnan edetessä voi tulla esiin uutta, joka osoittaa el-Husseinin aktiivisia yhteyksiä terrorijärjestöihin.

Mutta niin kauan kuin kyse on tekijän oman pään sisällä syntyneistä kuvitelmista Kööpenhaminan murhia ei pitäisi verrata Pariisin Charlie Hebdoon, vaan pikemminkin Oulun kirvesmurhiin. Oulussa mielenvikainen mies tappoi järjettömästi kaksi. Olisiko yksi baarin ovella tehty arabiankielinen ylistyshuuto muuttanut teon terrorismiksi? Ei.

Mikä terrorismi-sanan käytössä on sitten ongelma?

Terrorismi-sanan käyttö valitettavasti glorifioi tekijän. Se tekee teosta merkittävämmän kuin se on. Sana nostaa hänet esimerkiksi ja marttyyriksi, joka voi innostaa muita vinoutuneita miettimään ”hei, minäkin voin olla terroristi tuosta noin vaan”.

Syrjäytymisellä ja mielenterveysongelmilla ei pitäisi saada terroristin viittaa. Ei vaikka ISIS niitä auliisti haluaisi kaikille mahdollisille jakaa.

PS.

Verkkovalvontaa tehokkaampaa saattaisi olla, jos poliisi pääsisi kiinni mielenterveyspotilaiden tietoihin. Niillä voisi estää muutaman huomiomurhan.

The post Kööpenhamina – terrorismia vai sittenkin huomiomurha? appeared first on Elinkautinen.

Syyllinen, syytön, ratkaisematon, syyllinen. Siinä on oikeuslaitoksen tuomiot tähän mennessä Jukka S. Lahden murhasta. Ratkaisematon tarkoittaa tietysti korkeimman oikeuden päätöstä palauttaa juttu lähtöruutuun.

Yhdeksän tuomaria on puinut Anneli Auerin syyllisyyttä. Viisi on pitänyt Aueria syyttömänä ja neljä syyllisenä.

Vaasan hovioikeus antaa torstaina jo viidennen tuomioistuimen ratkaisun Ulvilan murhasta.

Molemmat Anneli Auerin syylliseksi katsoneet Satakunnan käräjäoikeuden päätökset (2010 ja 2013) olivat äänestysratkaisuja. Jälkimmäinen jopa niin, että kaikilla kolmella tuomarilla oli erilainen tulkinta tapauksesta.

Uusimmassa päätöksessä kaksi tuomaria katsoi -- eri perustein -- Auerin olevan ainoa mahdollinen tekijä ja siksi syyllinen. Vähemmistöön jäänyt tuomari ei puolestaan kyennyt sulkemaan mahdollisuutta ulkopuolisesta tekijästä pois.

Vaasan hovioikeus tulkitsee pitkälti samaa näyttöä kuin Satakunnan käräjäoikeus viimeisellä kerralla. Tärkeimmät uudet todisteet ovat 14 valokuvaa talon terassin ovesta. Näitä ei alun perin ollut otettu esitutkintaan ja ne löytyivät poliisin tietokoneelta vasta kun syyttäjä nyt pyysi kaiken kuvamateriaalin.

Auerin kertomuksen mukaan ulkopuolinen mies rikkoi terassin oven ikkunan ja tuli siitä sisään taloon. Syyttäjän mielestä löytyneet lähikuvat kuitenkin kumoavat kertomuksen, sillä Lahden verta oli kuvien perusteella oven ulkopuolella lyöntijäljen kohdalla. Se kertoisi lavastuksesta.

Tällaisten kuvien yllättävä paljastuminen tässä vaiheessa kuvastaa edelleen poliisitutkinnan virhealttiutta. Tämä tapaus ei ole kunniaksi suomalaiselle rikosoikeusjärjestelmälle.

Jutussa tapahtuneiden virheiden määrä on käsittämätön -- ja täysin kohtuuton sekä syytetyn että erityisesti uhrin lapsien kannalta. Juttua on puitu kahdeksan vuotta – lasten koko nuoruus.

Varsinainen käsittely päättyi hovioikeudessa jo lokakuussa. Alun perin päätöksen piti tulla joulun alla, mutta aikataulu venyi vielä kahdella kuukaudella. Mitään syytä hovioikeus ei tälle ole ilmoittanut.

Toivottavasti aika on käytetty huolellisten ja selkeiden perustelujen kirjoittamiseen -- suuntaan tai toiseen.

Kaikkien käsittelyjen ja valtavien esitutkintamateriaalipinojen jälkeen hovioikeus on joutunut miettimään erityisesti sitä onko Auerin syyllisyydestä jäänyt järkevä epäily.

The post Auer-tuomio torstaina – ei taas äänestyspäätöstä appeared first on Elinkautinen.

Summa on pysäyttävä. 587 000 euroa. Kun luin päätöstä ensi kertaa, niin leukani aidosti putosi. Mitä helvettiä?

Kun päälle lisätään vielä korot ja korvaukset päästään tällä hetkellä yli 800000 euroon.

Sen verran Helsingin käräjäoikeus langetti vahingonkorvauksia TM Rakennusmaailmalle oikeuden harhaanjohtavaksi katsomastaan tuotetestistä.

Heti alkuun on todettava oma käsitykseni. En näe tätä TM Rakennusmaailman juttua sananvapaustapauksena. Kyse on huonosti toteutetusta kuluttajajournalismista.

Mistä on kyse? Uutisjuttu kertoo perusasiat. Oikeus: Lehden tuotevertailu harhaanjohtava- jättikorvaukset 

Ammattimaiset tuotevertailut ovat lähtökohtaisesti hyvin vaativia, mutta tasapuolisesti toteutettuna ja hyvin kirjoitettuna erittäin hyvää journalismia.

Tekniikan Maailman perheeseen kuuluva TM Rakennusmaailma puolusti testiään sillä, että se testaa tuotteet siten kuin lehden keskivertolukija niitä käyttäisi. Oikeudessa puhuttiin äijä-testistä, joka tarkoitti sitä, että luetaan vain purkinkylkiohjeet ennen kuin ryhdytään tekemään.

TM Rakennusmaailman jutun — Vesieristetesti — ongelma on se, että lukija ei tekstistä ymmärrä, että kyse on tällaisesta. Jos kerran tarkoituksena oli tehdä ns. äijä-testi, niin se pitää kertoa selvästi.

Tosiasiassa TM Rakennusmaailman pitäisi maksaa korvauksia kaikille Suomen äijille kunnianloukkauksesta. Ei kai yksikään äijä oikeasti tee vesieristyksiä tietämättä mitä tekee? Testi olisi pitänyt nimetä idioottitestiksi.

Edes harmaan talouden puliveivarit eivät tee asennuksia purkinkylkiohjeilla. He jättävät vesieristykset tekemättä kokonaan.

Kuten käräjäoikeus totesi, niin testissä julkaistiin harhaanjohtavasti väärää tietoa testin yhdestä tuotteesta. Se ei ole journalismia.

Mutta vielä pahemmaksi tilanteen teki se, että lehti sopi maahantuojan kanssa, että tehdään uusi varmuustesti, mutta nyt käytetään VTT:n hyväksymää kunnon menetelmää. Silti lehti teki uuden testin samalla tavalla kuin ensimmäisen ja julkaisi tiedot otsikolla: ”Vedeneristysvertailun tulokset varmistettu”.

Jossain kai olisi hälytyskellojen pitänyt soida, kun 3-4 vuotta aiemmin saman lehden tekemän vedeneristystestin voittanut tuote ei toimi lainkaan.

Kahden kuukauden päästä lehti julkaisi oikaisun, jossa kerrottiin testin ongelmasta ja todettiin eristeen toimivan oikein käytettynä.

Epäilemättä tapauksessa on myös ns. luotettavan median lisää. Oikeus kohtelee perinteisesti sananvapausjutuissa tiukemmin arvovaltaisia tiedotusvälineitä verrattuna vähemmän luotettaviin. Ja onko testimaailmassa mitään parempaa kuin Tekniikan Maailman perheeseen kuuluva lehti?

Varsinaisesti vastaavaa tapausta ei oikeushistoriasta löydy. Korkein oikeus antoi 1991 ennakkopäätöksen hyvin kevyttä ”lastenvaunutestiä” koskevassa Apu-lehden jutussa, mutta siinä oli kyse testin puolueellisuudesta. Yhden merkin maahantuoja pääsi asiantuntijana moittimaan toisen merkin tuotteita. Korvaus oli nykyrahassa 25000 euroa.

Oikeuskäsittelyssä viitattiin myös Helsingin Sanomien Nostokonepalvelu-juttuun, jossa käräjäoikeus langetti aikanaan 2,6 miljoonan euron vahingonkorvausvelvollisuuden liiketoiminnan haittojen takia. Jutussa oli kyse silloisen verohallituksen johtajan yrityskytkennöistä. Hovioikeus kumosi 2003 tuomion, koska tapauksella oli yhteiskunnallista merkitystä jutun virheistä huolimatta.

Tuotevertailut eroavat uutisjournalismista, jossa tiedotusvälineiden tehtävä on myös nostaa esiin epäkohtia, toisinaan kärjistää eikä aina voi olla liikkeellä täydellä näytöllä. Media voi nostaa esiin epäilyksiä, jotka sitten poliisi tutkii ja oikeuslaitos päättää onko lakia rikottu. Aina laki ja moraali eivät kohtaa.

Erityisesti 1990-luvulla ja myös 2000-luvun alussa Suomessa puitiin lukuisia mediakorvausjuttuja, jotka useimmiten päättyivät sananvapauden tappioon. Linja jossain määrin korjaantui — ei tosin kokonaan — , kun monet näistä tulivat Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta langettavina takaisin.

TM Rakennusmaailman päätös ei tapa kuluttajajournalismia tai tuotevertailuja Suomesta. Käräjäoikeuden mukaan äijätesti — tai siis idoottitesti — olisi voitu toteuttaa, jos testin tekotapa olisi kerrottu lukijoille ja korostettu käyttöohjeiden lukemista, joilla päästäisiin toiseen tulokseen.

Entä sitten korvausten suuruus? Oikeus salasi päätöksestä liikesalaisuuksina Laattapisteen maahantuoman eristeen myyntiluvut, joten ulkopuolisen on mahdoton arvioida onko summa oikea. Oikeus puolitti yrityksen vaatimuksen.

Vahingonkorvaukset ovat kovan kuluttajajournalismin riski. Juuri siksi se on vaativa laji. Jokaisen tällä alueella työskentelevän toimittajan kannattaa lukea TM Rakennusmaailma -päätöksen perustelut.

Avaako päätös ovia uusille mahtaville mediakorvausvaatimuksille? Ei, jos journalismi on rehellistä. Tuotejutuissa kerrotaan lukijoille testien perusteet ja uutisjutuissa pyritään vilpittömästi totuuteen.

Mutta summasta vielä. Kova luotto käräjäoikeudella on journalismiin, mikä on sinänsä hyvä asia.

Testejä julkaistiin lehdessä yhteensä kymmenkunta sivua. Kun TM Rakennusmaailman kokosivun mainoksen listahinta on 4500 euroa, niin testien vahinkojen korvaamiseksi — jos unohdetaan korot — ilmoitusmyyjien pitää kaupata noin 130 sivua mainoksia.

Nopealla laskulla saadaan suuruusluokka. Sivu journalismia vastaa kolmeatoista sivua mainoksia, korkojen ja oikeudenkäyntikulujen kanssa kahtakymmentä.

The post Jos testi suunnataan idiooteille, se pitää kertoa appeared first on Elinkautinen.

Vilja Eerikan tapaus on jo sinänsä puistattava. Isä ja äitipuoli pahoinpitelivät ja kiusasivat 8-vuotiasta tyttöä pitkään ja lopulta käärivät hänet pressuun, jonka sisällä tyttö kuoli hitaasti äitienpäivänä 2012.

Tästä kaksikolle langetettiin elinkautiset.

Nyt Helsingin käräjäoikeudessa puidaan sitä laiminlöivätkö virkamiehet tehtäviään Vilja Eerikan suojelussa. Tunnelma tässäkin oikeussalissa on ikävä, mutta eri tavalla. Piinallinen.

Virkamiesten valintoja pitää tarkastella sen hetkisen tilanteen mukaan -- ikään kuin lapsen murhasta ei tiedettäisi --  , mutta taustalla on kuitenkin koko ajan tietoisuus tapahtuneesta.

Lastensuojelu epäonnistui Vilja Eerikan tapauksessa surkeasti. Siitä ei ole epäselvyyttä. Oikeudenkäynnissä ei kuitenkaan ole kyse lastensuojelun laadusta, vaan rikoksista. Siitä onko virkavelvollisuuksia laiminlyöty.

Olisiko virkamiesten pitänyt ottaa lapsi pois vanhemmilta? Olisiko pitänyt ilmoittaa poliisille? Olisiko pitänyt selvittää taustoja paremmin? Olisiko pitänyt reagoida mustelmiin?

Syytetyt -- sosiaalityöntekijät, terveydenhoitajat ja lääkärit -- kiistävät syytteet virkavelvollisuuden rikkomisesta. Heidän käsityksensä mukaan kyse oli järjestelmän viasta, eikä kukaan yksittäinen henkilö tehnyt rikokseksi katsottavia virheitä.

Puolustukset pilkkovat kokonaisuuden osateoiksi kunkin syytetyn osalta.

Tunnelma salissa on muodostunut ajoittain jopa irvokkaaksi, kun asianajajat puolustavat päämiestensä yksittäisiä tekoja tai tekemättäjättämisiä.

Keskiviikkona valviran asiantuntijaa grillattiin viraston raportista yli seitsemän tuntia. Sävy kääntyi jopa aggressiiviseksi. Asiantuntijan mukaan lapsen mustelmista olisi pitänyt tehdä tutkintapyyntö poliisille.

Tämä sai asianajajan tivaamaan tiukalla äänensävyllä sitä pitäisikö koulun sitten ilmoittaa joka ikisen lapsen jokaisesta mustelmasta lastensuojeluun.

Ei tietenkään, asiantuntija vastasi.

Sama tyyli jatkui torstaina, kun kuultavana oli lastensuojelun asiantuntija. Hänen mukaansa Vilja Eerikan tapauksessa olisi pitänyt ehdottomasti järjestää yhteistyöpalaveri, jossa eri tahot olisivat kyenneet helpommin vaihtamaan tietoa ja analysoimaan lapsen tilannetta.

Tämä sai yhden asianajajan kysymään, että onko laissa säädetty virkavelvollisuus tällaisen yhteistyöpalaverin järjestämisestä joissain tilanteissa.

Asiantuntija vastasi, ettei siitä ole säädetty laissa.

Asianajajien tehtävä on tietysti puolustaa päämiehiään. Syytetyt olivat itse salissa vain ensimmäisen oikeudenkäyntipäivän aamupäivän.

Tämä oikeudenkäynti on taas yksi esimerkki siitä, että laki ja moraali eivät aina välttämättä kohtaa.

Mutta niinkin saattaa kyllä tällä kertaa käydä.

The post Vilja Eerika-jutusta tuli piinallinen oikeudenkäynti appeared first on Elinkautinen.

Pirkanmaalla paljastunut romaninaisen kaappaus on pöyristyttävä tapaus, mutta niin on käräjäoikeuden langettama lievä rangaistuskin.

Heti alkuun on todettava, että suomalainen oikeuslaitos yleensä osuu rangaistuksia mitatessaan tauluun -- ainakin se on suhteellisen johdonmukainen. Toisinaan näyttää tulevan kuitenkin pahoja huteja. Romaninaisen kaappaustapaus on yksi ikävä esimerkki.

44-vuotias Leif Grönfors ja tämän parikymppinen tytär pitivät nuorta romaninaista vallassaan vapusta 2010 marraskuun loppuun 2014 eli neljä vuotta ja seitsemän kuukautta. Naista pahoinpideltiin ja hänet pakotettiin mm. luopumaan ehkäisystä ja synnyttämään neljä lasta, joista saatavia lapsilisiä käytettiin elämiseen.

Oikeudessa nainen kertoi alistuneensa ja oli katsonut parhaimmaksi totella ja miellyttää. Nainen ei ollut uskaltanut kertoa tilanteesta ulkopuolisille edes sairaalassa, koska pelko oli lamaannuttanut hänet täysin. Paot epäonnistuivat kuten itsemurhayrityskin.

Pirkanmaan käräjäoikeus langetti Grönforsille 3 vuotta ja 10 kuukautta törkeästä ihmiskaupasta, rekisterimerkintärikoksesta, lapsikaappauksesta ja virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta.

Ihmiskauppa koski naisen alistamista, rekisterimerkintärikos syntyneiden lasten merkkaamista Grönforsin tyttären nimiin ja lapsikaappaus sitä, kun yksi naisen synnyttämistä lapsista lähetettiin Ruotsiin. Lapsen olinpaikasta ei ole tietoa.

Grönforsin rangaistus on siis mitaltaan lyhempi kuin mitä hän piti naista vallassaan.

Toki Grönfors saa vielä alennusta tuomioonsa. Rikoksen uusijana hän istuu kaksi kolmasosaa, mikä tässä tapauksessa on 2 vuotta 6 kuukautta. Toki mahdollinen koevapaus myös voi lyhentää vankila-aikaa.

Uhrin yksi vankeuspäivä vastaa siis tekijän puolikasta. Tätä on vaikea ymmärtää.

Rangaistusta voi myös verrata muutaman vuoden takaiseen miljoonaperijättären kidnappaukseen, jossa 17 panttivankipäivää toivat tekijälle 9 vuoden vankeusrangaistuksen. Tuomio tuossa tapauksessa tuli törkeästä panttivangin ottamisesta, törkeästä pahoinpitelystä, törkeästä kotirauhan rikkomisesta, törkeästä kavalluksesta ja väärennyksestä.

Yhteiskunnalle -- ainakin rangaistusten kautta katsottuna -- miljoonaperijättären kidnappaaminen on selkeästi moitittavampaa kuin kehityshäiriöisen romanitytön kaappaaminen ”lapsentekokoneeksi”.

Törkeästä ihmiskaupasta voidaan tuomita 2-10 v vankeutta. Koviinkin rangaistuksiin olisi siis mahdollisuus. Koska Pirkanmaan tapauksessa mies tuomittiin useista vakavista rikoksista, maksimi olisi voinut olla 13 vuotta.

Korkein oikeus toteaa törkeää ihmiskauppaa koskevassa ennakkopäätöksessä, että mitattaessa rangaistusta ihmiskaupasta on kiinnitettävä huomiota muun muassa siihen, missä asemassa uhri on ollut, mitä tekotapoja on käytetty, onko teon tarkoitus toteutunut ja millaista vahinkoa uhrille on aiheutunut.

Miten Pirkanmaan käräjäoikeus pohti tämän?

”Törkeään ihmiskauppaan liittynyt A:n vallassapito on kestänyt yli neljä vuotta, minkä ajan A on ollut ihmisarvoa loukkaavissa olosuhteissa. Rikosta tehtäessä on käytetty väkivaltaa ja uhkauksia. Rikoksesta on aiheutunut A:lle erityisen tuntuvaa kärsimystä”, oikeus kirjoitti.

Pirkanmaan käräjäoikeus päätyy siihen, että 13 vuoden maksimin sijaan oikeudenmukainen seuraamus on 3 v 10 kk.

Pakko ihmetellä millaisiin rikoksiin nuo rangaistusasteikkojen yläpäät on tarkoitettu?

Oikeus vielä itse totesi, että vallassapito on kestänyt yli neljä vuotta. Olosuhteet ovat olleet ihmisarvoa loukkaavia, väkivaltaa on käytetty ja kärsimys on ollut erityisen tuntuvaa.

Lasten synnyttämisiä ei mainittu, eikä sitä että yksi lapsista on vielä kadonnut Ruotsiin.

Lain mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.

Tältä osin käräjätuomarit Petteri Palomäki, Ida-Sofia Mäki ja Antti Hyvönen osuivat rangaistuksen mittaamisessa harhaan.

Tuomareiden langettama rangaistus ei tunnu oikeudenmukaiselta. Sama tilanne oli tässä jutussa, jossa pikkutyttö raiskattiin kymmeniä kertoja.

Ihmiskauppa on suhteellisen harvinainen rikos ja rangaistukset tuntuvat hakevan linjaansa. Rikosnimike ei ole erityisen onnistunut. Ihmiskauppa rinnastuu sanana orjakauppaan, jolloin tuomarin takaraivossa voi olla ajatus siitä, että aina on vielä törkeämpiä tapauksia.

Onko rangaistusasteikon ylin osa varattu tilanteelle, jossa joku kiinnittää laivan Kauppatorin rantaan ja huutokauppaa satoja afrikkalaisnaisia seksiorjiksi?

KKO langetti tuossa aiemmin mainitussa ennakkopäätöksessä 2 v 6 kk. Tapauksessa nainen värväsi nuoren naisen seksityöhön kuukausiksi.

Vuosi sitten Helsingin hovioikeus langetti romanialaismiehelle 4 v 8 kk vankeutta tapauksessa, jossa 16-vuotias tyttö huijattiin Suomeen. Tyttöä pidettiin orjamaisissa olosuhteissa ja pakotettiin prostituutioon kahden kuukauden aikana kymmenien miesten kanssa.

Toisaalta taas vuonna 2012 Pirkanmaan käräjäoikeus tuomitsi kaksi vietnamilaista ravintolanpitäjää 6 v 10 kk rangaistukseen siitä, kun nämä teettivät työntekijöillä pitkiä työpäiviä olemattomalla palkalla. Tapaukseen liittyi myös talousrikoksia.

Romaninaisen kaappauksessa rangaistuksen olisi pitänyt ehdottomasti olla ravintolajuttua ankarampi.

Ja vielä. Grönfors määrättiin maksamaan romaninaiselle korvauksia 15000 euroa eli 9 euroa/vankeuspäivä.

Vertailun vuoksi voi todeta, että Grönforsin asianajajan palkkio oli 18018 euroa.

Miljoonaperijättären kidnapannut joutui maksamaan uhrille korvauksia 62500 euroa.

The post Pöyristyttävä tuomio – miksi romaninaisen kaappaaja selvisi niin vähällä? appeared first on Elinkautinen.

Suomalainen rangaistuskäytäntö on herättänyt viime aikoina vilkasta keskustelua. Espoon käräjäoikeuden huhtikuussa liettualaiselle ammattivarkaalle langettama tuomio on jälleen hyvä esimerkki siitä miten järjestelmä toimii.

25-vuotias mies murtautui viime kesänä kaikkiaan 64 kotiin eri puolilla maata. Niistä tosin 14 jäi yritykseksi, mutta saaliiksi kertyi koruja, kelloja ja rahaa sekä muuta kaikkiaan 636000 euron arvosta. Murrot aiheuttivat sadantuhannen euron aineelliset vahingot.

Asuntomurto on sen kohteeksi joutuvalle ikävimpiä omaisuusrikoksia. Se järkyttää turvallisuuden tunnetta.

Rikoslaissa asuntomurrot onkin luokiteltu automaattisesti törkeiksi varkauksiksi, jonka rangaistusasteikko on 4 kk-4 v vankeutta. Tyypillisesti yhden teon rangaistus on 6-9 kk vankeutta. Tekijän tausta ratkaisee tuleeko tuomio ehdollisena vai ehdottomana.

Jos tekoja on useita, niin rangaistus voi nousta maksimissaan kolme vuotta suuremmaksi eli seitsemään vuoteen.

Liettulaisen tapauksessa kyse oli yhdestä laajimmista murtosarjoista vuosikausiin ja tämä selvisi neljän vuoden vankeudella, kun maksimi olisi ollut seitsemän.

Miksi? Esiin astuu kolme alennusta.

1) Perinteinen tukkualennus

Jos yhden törkeän varkauden rangaistus on vaikkapa se kuusi kuukautta vankeutta, niin matemaattisesti laskien 64:stä olisi pitänyt tulla 32 vuotta vankeutta.

Suomalainen rangaistuskäytäntö siis suosii laajoja sarjoja, koska niissä yksittäisen teon rangaistus jää tavanomaista pienemmäksi. Tässä tapauksessa yhden teon rangaistus oli noin kolme viikkoa vankeutta. Sekin tosiasiassa on vielä pienempi, mutta palataan siihen myöhemmin.

2) Tunnustamisoikeudenkäynti

Vuoden alussa lakiin tuli uusi menettely eli tunnustamisoikeudenkäynti. Sen tarkoituksena on vähentää erityisesti syyttäjän ja tuomioistuimen työtä. Juttua ei tarvitse puida viikko- tai kuukausikaupalla, jos syytetty tunnustaa teon uskottavasti.

Tunnustaminen palkitaan leikkaamalla tuomiota. Liettualaiselle tunnustamisoikeudenkäynti toi kolmanneksen alennuksen seitsemän vuoden maksimiin eli 2 v 4 kk

3) Myötävaikuttaminen

Liettualainen kertoi rikoksistaan esitutkinnassa ja jopa näytti poliisille kartalta missä kaikkialla hän oli murtoja tehnyt. Miehen ansiosta rikoksia selvisi kymmenittäin enemmän -- tosin dna liitti hänet selvästi 15 murtoon, mikä sekin olisi hyvin voinut tuoda seitsemän vuoden rangaistuksen.

Lain mukaan tällainen myötävaikuttaminen rikoksen selvittämisessä voidaan ottaa huomioon rangaistuksessa. Oikeuden päätöksestä selviää, että tässä tapauksessa sen vaikutus oli kahdeksan kuukautta miinusta.

Eli näillä kolmella alennuksella tuomio putosi seitsemän vuoden maksimista neljään vuoteen eli toi reilun 40 prosentin pudotuksen.

Mutta ei tässä vielä kaikki.

4) Ehdonalaiseen vapautuminen

Ensikertalainen vapautuu vankilasta kärsittyään rangaistusta puolet, rikoksenuusija vapautuu kahden kolmasosan jälkeen. Käräjäoikeuden päätöksen mukaan miehen rikosrekisterissä on merkintöjä vastaavista rikoksista ulkomailla ja hän kertoi olleensa teoista vankilassa Liettuassa tai Suomessa.

Suomen käytännön mukaan rikostausta katoaa kolmen vuoden aikana eli tuomitusta tulee taas ensikertalainen. Kun kyse on 25-vuotiaasta miehestä, niin tausta ei ehkä ole vielä puhdistunut.

Neljän vuoden tuomio putoaa siis edelleen eli on tosiasiassa joko 2 v tai todennäköisimmin 2 v 8 kk.

5) Koevapaus

Tämän lisäksi miehellä on vielä mahdollisuus päästä puoli vuotta ennen ehdonalaiseen vapautumista koevapauteen, mikä lyhentäisi tuomion tosiasialliseen 1 v 6 kk tai 2 v 2 kk mittaan.

Eli tosiasiassa alunperin seitsemän vuoden vankeudesta tulee -- todellisesta vapautumisajankohdasta riippuen -- kokonaisalennusta  62-82 %.

Aika edullista, eikö totta.

Yhden asuntomurron todellinen rangaistus on vähimmillään noin viikko vankeutta ja enimmillään kaksi.

Mies on ollut vangittuna viime syyskuusta lähtien eli nyt noin kahdeksan kuukautta. Aikaisintaan hän voi vapautua koevapauteen maaliskuussa 2016, mutta viimeistään hän pääsee ehdonalaiseen toukokuussa 2017.

The post Olikohan murtomiehen tripla-alennus jo liikaa? appeared first on Elinkautinen.

Hallitusohjelma lupaa kiristyvää kriminaalipolitiikkaa. Sakot aiotaan tuplata ja rangaistuksia koventaa.

Suomessa annetaan vuosittain noin 200000 rangaistusmääräyssakkoa ja noin 250000-300000 rikesakkoa. Suurin osa kertyy liikenteestä.

Sakoista on viime vuosina kertynyt noin 80 miljoonaa euroa vuosittain. Hallitusohjelman mukaan sakkomaksut aiotaan nyt kaksinkertaistaa.

Korotus on melkoinen, vaikka esimerkiksi rikesakkoja ei ole nostettu 15 vuoteen. Näin esimerkiksi 15-20 km/h ylinopeus 80 km/h alueella maksaisi 200 euroa tai matkapuhelimeen puhuminen ajon aikana 100 euroa.

Näihin summiin eivät tulot vaikuta. Päiväsakoissa on toisin.

Niissäkin on tarkoitus tuplata summa. Alin päiväsakko nousisi 6 eurosta 12 euroon ja mitään ylärajaa ei olisi. Keskituloisen sakko 105 km/h nopeudesta 80 km/h alueella nousisi nykyisestä noin 400 eurosta 800 euroon. Eli noin kolmasosaan nettokuukausituloista.

Toki tässä kohtaa on maininta, että jos peltipoliisien avulla saadaan sakkorahat tuplattua, niin päiväsakkoja ei tarvitse nostaa niin paljon.

Tosiasiassa vaikutus olisi yli kaksinkertainen, jos koviin ylinopeuksiin lisätään vielä kaavailtu rikosuhrimaksu.

Kovempia tuomioita

Hallitusohjelman mukaan ”tarkistetaan ensikertalaisuussäännöksiä, väkivaltarikosten sekä lapsiin kohdistuvien törkeiden seksuaalirikosten rangaistustasoa”.

Ensikertalaisuussäännökset viittaavat siihen, että rikosrekisteri ei ikään kuin enää puhdistuisi nykyiseen tapaan kolmessa vuodessa. Näin yhä useampi istuisi puolen sijaan kaksi kolmasosaa tuomiostaan. Kahden muunkaan ”tarkistamisen” osalta kyse ei ole varmasti ole rangaistustason alentamisesta.

Esimerkiksi rangaistukset törkeistä pahoinpitelyistä osuvat useimmiten rangaistusasteikon (2-10 v) alimpaan neljännekseen.

Pidemmät vankeusrangaistukset tarkoittavat kuitenkin lisää kalliita yli 200 euron vankipäiviä. Rikosseuraamusviraston mukaan 2014 päivittäinen keskivankiluku oli 3100 ja rise on suunnitellut vähentävänsä lähivuosina aiempien säästöjen takia vankipaikkojen määrän 3000:een.

Esimerkiksi törkeistä pahoinpitelyistä tuomitaan ehdottomaan vankeuteen runsaat 300 henkeä. Jos jokainen olisi puoli vuotta pidempään vankilassa, kulut olisivat kymmenen miljoonaa. Ehkä pitäisi rakentaa myös uusi vankila.

Tämä ei tietysti käy yhteen säästöjen kanssa.

Mielenkiintoinen ehdotus on tehostaa ehdollisia vankeustuomioita lyhyillä ehdottomilla eli käytännössä arestirangaistuksilla. Ehdollinen rangaistus on halpa, aresti ei.

Kansan oikeustajun ja hallitusohjelman säästölinjan välillä on ristiriita. Ehkä sen takia verbiksi valittiin ”tarkistetaan” eikä todettu suoraan, että ”kovennetaan”.

Vähemmän juttuja oikeuteen

Oikeuslaitoksen suhteen selvä tarkoitus on vähentää tuomioistuinten käsittelemien juttujen määrää. Se vaikuttaakin paljon paremmalta lähtökohdalta kuin vain leikata budjetteja ja yrittää hoitaa vanhat tehtävät vähemmillä työntekijöillä.

Yksi keskeisimmistä ja myös periaatteellisimmista muutoksista on hallituksen kirjaama poliisin sakotusoikeuden laajennus. Nykyisin poliisi voi kirjoittaa suoraan sakot jutuissa, joissa korkein rangaistus on 6 kk vankeutta.

Tällaisia ovat monet liikennejutut ja näpistykset. Hallitusohjelman mukaan raja nostettaisiin kahteen vuoteen. Tämä toisi poliisisakkojen piiriin muun muassa pahoinpitelyt, rattijuopot ja varkaudet.

Näitä ei siis käsiteltäisi oikeudessa, jollei sakotettu sitä itse halua.

Arvion mukaan tämä vähentäisi oikeuslaitokselta noin 30000 juttua vuosittain. Määrä on merkittävä, kun oikeuslaitokseen tulee nykyisin vuosittain noin 60000 juttua.

Juttuja leikattaisiin myös siirtämällä yksinkertaiset velkomusasiat suoraan ulosotolle. Sillä vähennettäisiin 400000 juttua.   Nykyisin oikeuden on vahvistettava tällaisen velan olemassaolo ennen ulosottoa. Yksittäisen päätöksen kirjoittaminen ei varmasti montaa minuuttia vie, mutta määrät ovat merkittäviä.

Tuomioistuinten vuosittaisesta puolesta miljoonasta jutusta jäisi jäljelle noin 15 prosenttia, toki ne työläimmät.

Hallitusohjelman mukaan tarkoitus on myös lyhentää tuomioistuinten käsittelyaikoja muun muassa joustavoittamalla tuomioistuinten kokoonpanosäännöksiä. Tämä tarkoittaa sitä, että asiat voidaan ratkaista vähemmin tuomarein.

Oletettavasti juttumääriä vähentää myös se, kun oikeusmaksuja nostetaan.

Tarkoitus on rajata myös valitusoikeutta. Oikeusministeriössä on jo valmisteltu hovioikeuden jatkokäsittelylupauudistusta. Lausunnolla olleen ehdotuksen mukaan käräjäoikeudessa tuomittu tarvitsisi aina valitusluvan, jos rangaistus on alle 8 kk. Syyttäjä ja asianomistaja tarvitsisivat aina jatkokäsittelyluvan.

Riitajutussa jatkokäsittelylupa vaadittaisiin aina riippumatta siitä miten iso riita olisi kyseessä. Myös korkeimmassa hallinto-oikeudessa myös rajattaisiin valitusoikeutta.

Huomion arvoista on se, että hallitusohjelman liitteeseen on kirjattu ”muun muassa”, joten muutakin lienee luvassa. Erilaisia säästökeinoja on lueteltu oikeusministeriön suhteellisen tuoreessa Oikeudenhoidon uudistamisohjelmassa vuosille 2013-2025.

Mutta hallitusohjelman kuviohan on yksinkertainen. Kun oikeuslaitoksen juttumäärät saadaan alas, niin työntekijöitä tarvitaan vähemmän.

The post Hallitusohjelma: Sakot kaksinkertaistuvat ja kovempia rangaistuksia appeared first on Elinkautinen.

The post Tapanilan raiskaus – poliisin olisi pitänyt kertoa tekotavasta tarkemmin appeared first on Elinkautinen.

Jos Kreikka olisikin Karilan perhe…

Rivitalossa asui viisi perhettä: Karilat, Eskolat, Iiskolat, Poutaset ja Suomelat. Jokunen vuosi sitten kaikilla oli mennyt tai näyttänyt menneen oikein hyvin. Töitä oli ollut ja lainaa saatu asuntoon, autoon ja muuhun. Tosin muutamat olivat hieman suurennelleet tulojaan pankissa, jotta lainat tulivat.

Kaikki sujui mainiosti, kunnes suhdanteet kääntyivät. Paikallinen tehdas irtisanoi Karilan perheen äidin ja isän. Muut perheet lomautettiin ja kaikilla meni enemmän tai vähemmän huonosti. Kariloilla heikoiten.

Karilat ottivat pikavippejä maksaakseen asuntolainaa ja sitten uusia lainoja maksaakseen erääntyvät vipit. Piti kääntyä myös sossun puoleen. Karilat olivat taitavia, mutta pelkkiä korkoja maksamalla velka kasvoi moninkertaiseksi asunnon arvoon verrattuna.

Hyvin ei mennyt muillakaan. Satunnaisia töitä oli, mutta kaikesta piti tinkiä, Kariloiden kuitenkin eniten.

Kun Kariloiden kurimusta oli jatkunut viisi vuotta, Karilat pitivät perheneuvottelun. Viesti oli selvä: ”Nyt riittää kituuttelu”.

Perheen isä ja äiti menivät taas paikallispankkiin neuvottelemaan.

Pankinjohtaja piti Kariloista, vaikka välillä he saattoivat äityä räyhäkkäiksikin. Karilat olivat asuneet paikkakunnalla pitkään ja suku oli ollut mukana perustamassa pankkia.

Eskolat, Iiskolat, Poutaset ja Suomelat seurasivat kiinnostuneina tilannetta. Tässä voisi olla heillekin mahdollisuus päästä ikävästä, perheen ilmapiiriä myrkyttävästä säästämisestä. Pankinjohtaja tiesi kuitenkin, että jos kaikki perheet lopettaisivat lainanmaksun, pankki menisi konkurssiin.

Pankinjohtajan oma työpaikka oli ratkaisusta kiinni, sillä tapaus kiinnosti melko lailla tietysti myös pankin johtokuntaa.

Pankinjohtajalla oli kolme vaihtoehtoa:

1) Antaa iso osa lainoista anteeksi ja toivoa, että Karilat pääsisivät jaloilleen. Tehtaan ongelmat kuitenkin jatkuivat, eikä töitä ollut tarjolla. Karilat voisivat hyvinkin olla pian pyytämässä lisää rahaa. Pankinjohtaja tiesi, että tämä saisi muut perheet miettimään sitä miksi heidän piti maksaa.

2) Ulosmitata asunto ja samalla menettää luottotappioina kaikki Kariloille lainatut rahat. Perhe jäisi kuitenkin tässä tilanteessa ulkosalle. Pankinjohtajalla oli kyllä varastossa teltta, jonka hän voisi lainata. Luottotappiot näyttäisivät kyllä pahalta pankille.

3) Laittaa Karilat neuvottelussa ruotuun, koska pankille ei isotella. Siinä olisi mallia muille perheille. Uusi hätälaina tulisi, mutta sillä kuitattaisiin vanhoja lainoja. Tiukat ajat ja säästäminen saisi jatkua. Karilat saisivat pitää asuntonsa, mutta nyt pitäisi tinkiä lämpimästä vedestä.

Pankinjohtaja jäi miettimään.

The post Testaa olisiko sinusta pankinjohtajaksi appeared first on Elinkautinen.

Ajatus on surullinen, mutta ilmeisen tosi. Sen esitti yksi Vilja Eerikan murhaa tutkineista poliiseista.

”Vilja Eerika vaikutti kuolemalla enemmän kuin mihin hän olisi eläessään ikinä kyennyt lapsuutensa antamista lähtökohdista”, poliisi sanoi oikeustalon kahvilassa muutama kuukausi sitten.

Ajatus tuntui väärältä ja vaikealta hyväksyä. Vasta 8-vuotiaalla lapsella oli tietysti mahdollisuudet vaikka mihin, mutta poliisi oli kokonaiskuvassa oikeassa. Vauvasta alkaen lastensuojelun asiakkaana ollut Vilja Eerika sai elämän lotossa seitsemän väärin. Yksikään lisänumero ei edes osunut. Ei ollut edes lähellä.

Silti hänen muistonsa on äärimmäisen tärkeä. Äitienpäivänä 2012 tapahtuneen ylijulman murhan uhriksi joutuneen 8-vuotiaan lapsen tapaus paljasti lastensuojelun surkean epäonnistumisen.

Lapsen kuolema oli niin väärä ja turha. Pitkään rikosjuttuja seuranneena voin jotenkin ymmärtää tapaukseen liittyvää pahuutta, mutta lastensuojelun viranomaisten laiminlyönnit olivat lähes yhtä järkyttäviä. Tämä tapaus paljasti, ettei edes yksitoista lastensuojeluilmoitusta riittänyt pelastamaan lasta.

Tammikuussa 2014 kirjoitin blogin sisäministeriön järkyttävästä raportista otsikolla: Pöyristyttävä raportti: Byrokratia estää lapsimurhien ehkäisemistä

Raportti paljasti, että lastensuojelussa virkamiehet mieluummin yleisesti vaikenivat kuin joutuisivat tilille salassa pidettävän tiedon kertomisesta toisille viranomaisille. Tätä oli ja on edelleen vaikea ymmärtää.

Helsingin käräjäoikeus antoi viime viikolla päätöksen viranomaishaarassa. Yhdeksän virkamiehen syytteet hylättiin ja kaksi tuomittiin. Silti tapaus osoitti sen, että virkamiehet voivat joutua laiminlyönneistään vastuuseen. Jutun käsittely jatkuu hovioikeudessa.

Tosin varmasti oikeudenkäyntiä tuskallisempaa jokaiselle virkamiehelle oli tietoisuus siitä, että hän olisi voinut tehdä jotain Vilja Eerikan pelastamiseksi.

Itse oikeudenkäynti kevättalvella oli piinallinen. Tunnelma syntyi, kun salissa käsiteltiin virkamiesten tekemisiä sen hetkisen tilanteen mukaan -- ikään kuin lapsen tulevasta kuolemasta ei tiedettäisi, vaikka se leijui koko ajan taustalla.

Kuvaavaa jutulle oli se, että yksikään syytetyistä ei istunut salissa yhtään pidempään kuin oli pakko. Oikeudenkäynti kesti viikkoja, syytetyt olivat salissa tunteja.

Käräjäoikeus vapautti suuren osan syytetyistä pitkälti sillä perusteella, että kyse oli järjestelmän virheistä, ei ihmisten.

Vilja Eerikan piti kuolla, jotta järjestelmän vikoja syynättiin. Yksi keskeinen ongelma on se, että lastensuojelu on täysin salaista toimintaa, josta ulkopuoliset eivät saa tietoja. Kenelläkään organisaatioiden ulkopuolella -- tai edes sisällä -- ei ole ollut mahdollista arvioida toimiiko kokonaisuus. Vilja Eerika osoitti, ettei toiminut.

Lastensuojelusta on nyt vakuutettu, että ongelmia on korjattu, mutta salaista toiminta on edelleen. Jos ulkopuolisilla ei ole mahdollisuutta arvioida laatua, niin sisäisen pohdinnan, tarkkailun ja valvonnan pitäisi olla poikkeuksellisen uskottavaa. Ylilyöntejä voi tulla liian passiivisesta tai myös liian aktiivisesta toiminnasta.

Jos joku on osa ”järjestelmää” ja näkee siinä ongelmia, niin niistä pitää puhua työkavereille, pomoille tai jopa julkisuuteen.

Ihmiset luovat järjestelmät ja muodostavat ne. Toisinaan tämä unohtuu, Vilja Eerika toivottavasti ei.

The post Vilja Eerikaa ei saa unohtaa appeared first on Elinkautinen.

Soul Kitchen on trendikäs helsinkiläisravintola Vaasankadun ja Fleminginkadun kulmassa sijaitsevan ison kerrostalon kivijalassa. Se oli myös Aarnio-jutussa epäillyn 43-vuotiaan naisen ja krp:n rikosylikonstaapeli Juhan tapaamispaikkoja.

Siellä he istuivat myös keskiviikkona 24. syyskuuta 2014 kello 16 aikaan. Aarnio-vyyhtiä tutkivan Juhan motiivi on selkeä: naiselta haluttiin todisteita Jari Aarniota vastaan.

Poliisimies tavoitteli naista jo maanantaina. Aarnio-vyyhti oli saanut uuden käänteen, kun poliisirikostutkinta kohdistui Kuopion poliisiasemalle. Sinne tehtiin kyseisenä maanantaina kotietsintä ja paikallisia huumepoliiseja otettiin kiinni.

Syynä oli juttu, joka liittyi suoraan 43-vuotiaaseen. Puolitoista vuotta aiemmin naista olisi pitänyt epäillä huumerikoksista, mutta Kuopion poliisi siirsi jutun Helsingin huumepoliisille, joka jätti sen tutkimatta.

Juha halusi tietää naiselta lisää Kuopiosta.

Juhan tehtävänä oli tavata naista ja pitää välit hyvinä. Mistään peitetoiminnasta ei ollut kyse, vaan Juha oli hoitanut kaikki naisen kuulustelut.

Juha oli tarjonnut ruokaa, auttanut juoksevissa asioissa ja kyydinnyt naista tarpeen mukaan. Hän oli saanut esimieheltään tähän aikaa niin paljon kuin tarvittiin.

Nainen oli Aarnio-tutkinnalle tärkeä linkki, jota kannatti vaalia. Se oli onnistunutkin, koska nainen kertoi luottaneensa poliisiin. 43-vuotias kertoi myös uskoneensa, että Juha uskoi hänen syyttömyyteensä.

Aarnio-juttua oli syksyllä 2014 tutkittu jo yli vuosi, mutta krp:llä ei ollut sellaisia kuulustelukertomuksia, jotka olisivat linkanneet Aarnion suoraan huumekauppaan. 43-vuotias oli mahdollisuus.

Tutkinta tiesi naisen sekaantuneen huumekauppaan, jossa hasista myytiin syksyllä 2011 kuopiolaiselle miehelle. Puhelintiedoista oli nähtävissä, että nainen oli selkeä Pasilan miehen kontakti.

Nämä piti saada linkattua yhteen kuulustelupöytäkirjassa.

Juha oli kuulustellut naista useita kertoja jo ennen syyskuuta. Niissä edesmenneen huumeparoni Miika Kortekallion lähipiiriin kuulunut nainen oli kertonut pitäneensä Aarnioon yhteyttä yli kymmenen vuotta. Hän oli kertomansa mukaan järjestellyt Aarniolle hasiskontakteja Hollantiin. Nainen uskoi olevansa mukana poliisin peitetoiminnassa.

Soul Kitchenissä nainen ja Juha olivat lukeneet päivän iltapäivälehtiä. Iltalehti oli kertonut tiistai-iltana nettijutussa ratsiasta Kuopion poliisilaitokselle ja siitä oli juttuja keskiviikon lehdissä.

Iltalehti 23.9.2014

Nainen oli tuohtunut lehtien Kuopion haaran uutisoinnista, jota hän piti virheellisenä. Samalla hän varmasti tiesi olevansa kuvion keskiössä.

Juha tarjosi naiselle ruokaa ja 1-2 Irish Coffee -drinkkiä. Poliisi joi itse kahvia. Näin oli toimittu aiemminkin.

Siitä ei ole tietoa, mitä muuta ravintolassa puhuttiin. Nainen kertoi kaupankäynnistä, jossa hänen ystäväänsä suojeltaisiin rikosepäilyiltä, jos hän kertoisi Aarniosta.

Juha kiisti oikeussalissa väitteet kaupankäynnistä. Hän kuvasi naista yhteistyökykyiseksi ja -haluiseksi, jolloin hän halusi kokeilla mitä nainen tietää.

Juha kertoi päättäneensä itse kuulustella naisen saman tien. Aiemmin kuulustelut oli sovittu etukäteen siten, että asianajaja Juha-Pekka Hippi ehti paikalle. Nyt tilanne tuli yllätyksenä. Nainen sai paniikkikohtauksen. Hän itki krp:n päämajassa niin voimakkaasti, että kuulusteluhuoneen lattiaa piti kuivata pyyhkeellä. Hippi ei päässyt paikalle, mutta toinen lakimies ehti Jokiniemeen parin tunnin päästä.

Syyskuun 24. päivän kuulustelussa ja seuraavina päivinä nainen kertoi selväsanaisesti Jari Aarnion huumekaupoista ja myös omasta roolistaan. Kuulustelun jälkeen Juha oli pitänyt puheita kovana juttuna. Krp sai Aarnion linkattua suoraan huumekauppaan.

Nainen vaati nyt oikeudessa näiden kuulustelujen mitätöimistä, koska ei mielestään ollut kuulustelukunnossa. Käräjäoikeus ei hyödyntämiskieltoon suostunut. Se ei ollut yllätys. Hyödyntämiskiellon raja on korkea.

Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Toimiko poliisi oikein?

Laillista se varmaan oli, mutta kaltevalla pinnalla oltiin.

Ensinnäkin voi ihmetellä miksi Juha tapasi naisen yksin. Vaikkei kyse ollut varsinaisesta tietolähteestä, vaan rikoksesta epäillystä, niin tilanteen voi rinnastaa tietolähdetoimintaan. Silloin tapaajia pitäisi olla kaksi. Ainakin kaupankäyntiväitteet olisi saatu paremmin selvitettyä.

Kyseenalaista on myös se, että poliisi ensin tarjoaa alkoholia ja vie sitten kuulusteluun.

Lahjontaa on se, jos henkilö pyrkii vaikuttamaan virkamiehen toimintaan palvelussuhteessa. Entä kun virkamies pyrkii etuja tarjoamalla -- tässä tapauksessa tarjoilua, kyyditsemistä tai muuta apua -- vaikuttamaan rikoksesta epäillyn kertomukseen?

Oliko kuulustelu sittenkään aivan niin spontaani kuin krp antoi ymmärtää? Jossain määrin poikkeavaa on se, että krp:n komisario oli Jokiniemessä paikalla vielä kello 22 aikaan keskustelemassa naisen kanssa. Hänelle oli tarjottu vaihtoehdoksi kuulustelun jatkamista tai putkayötä.

Onko soveliasta se, että poliisi pelaa omaa peliään rikoksesta epäillyn kanssa ohi puolustusasianajajan, vaikka sellainen oli naiselle määrätty? Etenkin kun tässä tapauksessa epäillyn kanssa oli keskusteltu epävirallisesti rikosepäilyjen ydinasioista.

Tämäkin tapaus kuvaa hyvin krp:n intressiä selvittää Aarnio-vyyhti. Tarkoitus pyhittää keinot. Tyylipisteitä ei tällä kertaa heru.

The post Kun poliisi tarjoaa epäillylle viinaa, ollaan kaltevalla pinnalla appeared first on Elinkautinen.

Santiago de Compostelassa luotijuna ajoi heinäkuussa 2013 kurvaan lähes noin 180 km/h, vaikka mutkassa oli 80 km/h rajoitus. Espanjalaisjuna suistui kiskoilta ja 79 ihmistä kuoli. Syy oli mitä ilmeisimmin siinä, että kulunvalvontajärjestelmä ei juuri sillä rataosuudella toiminut.

Turman jälkimainingeissa suomalaiset viranomaiset kuvasivat kotimaista junien kulunvalvontaa aukottomaksi. Tuon tyyppinen onnettomuus ei olisi Suomessa mahdollinen.

”Järjestelmä on parasta, mitä Euroopassa on, ja tehty aukottomaksi”, liikenneviraston tekninen johtaja Markku Nummelin sanoi Helsingin Sanomissa 26. heinäkuuta 2013.

Liikenneviraston miehen vakuuttelut eivät pitäneet paikkaansa. 18. maaliskuuta 2015 R-juna ajoi Hyvinkäällä vaihteeseen noin sataaviittäkymppiä, kun rajoitus oli 80 km/h.

Juna heilahti, mutta pysyi kiskoilla. Kyydissä oli noin sata matkustajaa.

Onnettomuustutkintakeskus tutki tapauksen. Syy ylinopeuteen oli se, että junan kulunvalvontaa ei ollut kytketty päälle, vaikka kuljettaja luuli toisin.

Kulunvalvontajärjestelmä varmistaa, että juna kulkee sallittua nopeutta ja noudattaa kulkuun vaikuttavia opasteita ja merkkejä. Jos juna ylittää sallitun nopeuden, laitteisto jarruttaa automaattisesti. Järjestelmä pysäyttää junan, jos kuljettaja yrittää ajaa ohi Seis-opastetta näyttävän opastimen.

Noin 35-vuotias kuljettaja oli unohtanut laittaa järjestelmän päälle lähtiessään junalla liikkeelle, mutta uskoi Sm4 -junan järjestelmän olevan toiminnassa. Onnettomuustutkintalautakunnan raportin mukaan kuljettaja ajoi myös Sm5-junia, joissa järjestelmä menee automaattisesti päälle.

Veturinkuljettaja oli luottanut kulunvalvontajärjestelmään ja puhunut matkapuhelimeensa. Myös Espanjan onnettomuudessa veturinkuljettaja puhui puhelimeen hieman ennen onnettomuutta.

Tapaus paljasti, että junien kulunvalvonnassa on kuljettajan kokoinen aukko. Kuljettaja voi unohtaa kytkeä järjestelmän päälle tai halutessaan jopa kytkeä sen kesken ajon pois. Jotenkin tästä tiedosta nousee mieleen kauhukuva Germanwingsin onnettomuudesta.

Mikään järjestelmä ei ole oikeasti aukoton, vaikka virkamies niin väittäisi. Turvallisuuden tunteeseen tuudittautuminen on varmin tie onnettomuuteen.

Hyvinkäällä selvittiin onneksi säikähdyksellä.

Onnettomuustutkintakeskus ehdotti suosituksissaan juniin nopeusrajoittimia. Junat eivät kulkisi 80 km/h kovempaa, jos kulunvalvonta ei olisi päällä.

Mitä on tehty? VR kiinnitti kesäkuussa 2015 lähiliikennejuniensa ohjaamoiden ajopöytiin muistutustarroja kuluvanvalvonnan kytkemisestä.

The post Junien kulunvalvonnassa on kuljettajan kokoinen aukko appeared first on Elinkautinen.

Jari Aarnion oikeudenkäynti on laadultaan ja laajuudeltaan täysin poikkeava. Tässä kymmenen syytä miksi.

Aarnio-juttua on istuttu Helsingin käräjäoikeudessa Trevoc-haara mukaan lukien nyt 48 päivää ja edessä on vielä yli 80. Mikä tekee jutusta ainutlaatuisen?

1) Aarnio oli ”The Huumepoliisi”

Näin vakavia poliisimieheen kohdistuneita rikosepäilyjä ei ole aiemmin ollut. Jari Aarnio oli vuosikausia yksi tunnetuimpia poliisimiehiä. Rikosepäilyt herättivät -- ja herättävät edelleen joissain piireissä -- epäuskoa. Aarnion tekemisiä tutkittiin jo 2007 alkaneessa ns. ykkösjutussa, joka käytännössä lopulta kaatui oikeudessa. Toisella yrittämällä tutkinta ei halunnut kokea tällaista epäonnistumista.

Kakkosjutun tutkintaa johtanut Vantaan syyttäjä Jukka Haavisto oli syyttäjänä myös ykkösjutussa.

Kuinka paljon Aarnion rooli vaikuttaa käsittelyn laajuuteen? Vertailun vuoksi voi todeta, että Aarnion huumejutussa pohjalla olevaa tynnyrijuttua istuttiin oikeudessa viikko ja siinä langetettiin kymmeniä vankeusvuosia. Eräs Aarnio-vyyhdin asianajajista arvioi, että jos kyse olisi jostain muusta henkilöstä kuin Aarniosta, niin tämä huumejuttu olisi käsitelty kolmessa viikossa.

2) Rikosepäilyt olivat vanhoja

Tutkinta alkoi kesällä 2013 ja huumejutun pääepäilyt liittyvät vuoteen 2011. Kaikki asiat on jouduttu selvittämään jälkikäteen. Krp ei tutkinnassa voinut seurata ihmisiä, kuunnella puhelimia tai tehdä takavarikkoja.

Ei ole oikeastaan ihme, että toissa viikolla yksi syyttäjistä kaipasi aikakonetta. Sen avulla olisi helpompi selvittää mitä oikein tapahtui.

3) Jutussa monenlaisia rikosepäilyjä

Sinänsä ei ole poikkeavaa, että jota kuta syytetään yli kolmestakymmenestä rikoksesta kuten Aarniota. Poikkeuksellista sen sijaan on rikosnimikkeiden kirjo. Rikosepäilyt koskevat useita, hankaliakin rikosnimikkeitä.

Trevoc-jutussa oli kyse lahjuksista ja virkarikoksista, joiden rajat ovat aina jossain määrin tulkinnanvaraisia. Huumerikokset on pitänyt selvittää jälkikäteen. Juttuun nivoutuvat uhkaamis- ja lavastushaarat ovat erittäin harvinaisia rikoksia.

Monessa rikosjutussa karsitaan tutkinnassa erilaisia rönsyjä, pienempiä rikosepäilyjä. Tässä niitä on pikemminkin koottu yhteen. Kuvaavaa on se, että Trevoc-jutussa syytettyjä oli yhdeksän ja viiden syytteet hylättiin kokonaan.

4) Ei ns. savuavaa asetta

Huumetutkinnassa ei löydetty mitään sellaista yksiselitteistä todistetta, joka linkkaisi Aarnion huumesalakuljetusten järjestäjäksi. Aarnion hallusta ei esimerkiksi ole takavarikoitu huume-erää, vaan juttu on pitänyt rakentaa todennäköisyyksien ja osin olettamusten varaan.

Syyttäjien näyttö koostuu pienistä mosaiikkipaloista -- tätä ilmaisua syyttäjät ovat käyttäneet taajaan oikeussalissa. Kovimpaan näyttöön lukeutuvat Aarnion tontilta löytyneet rahat, hänen rahankäyttönsä ja autotallista löytyneet Pasilan mieheen linkkautuvat puhelimet.

Ne eivät yksistään riitä, vaan syyttäjät ovat joutuneet rakentamaan näytön massiivisesta määrästä vähäisempiä todisteita. Tämä on johtanut siihen, että syyttäjät joutuvat tekemään päätelmiä, jotka Aarnion puolustus hanakasti kiistää.

5) Puhelintiedot eivät ole täydellisiä

Mosaiikkinäytön keskeisessä roolissa ovat teletiedot. Niistä koko Aarnio-vyyhti oikeastaan alkoikin talvella 2012. Krp pääsi tapahtuneen tynnyrisalakuljetuksen jäljille ja törmäsi jatkuvasti Pasilaan linkittyneihin esimaksettuihin puhelin liittymiin. Siitä syntyi nimi Pasilan mies.

Syyttäjien mukaan Aarnio on ohjannut näillä puhelimilla huumesalakuljetusta, mutta puolustuksen mukaan ne ovat olleet Helsingin huumepoliisin tiedottajien yhteydenpidossa käytettyjä kännyköitä.

Näistä puhelimista on teletietoja. Tutkinnassa selvisi milloin tekstiviestejä on lähetetty liittymästä toiseen ja missä puhelimet ovat tukiaseman tarkkuudella olleet, mutta ani harvasta on tekstiviestien sisältöjä.

Selvittämistä vaikeuttaa myös se, ettei Aarnion virkapuhelimesta ollut tutkinnan aikaan 2013 enää saatavissa tietoja siitä missä puhelin oli vuonna 2011 ollut. Virkapuhelinta -- eli Aarnion olinpaikkaa -- ei kyetä linkittämään ns. Pasilan miehen puhelimiin.

6) Helsingin poliisin puutteelliset dokumentit

Trevoc-haarassa selvisi, ettei Helsingin poliisi ollut arkistoinut kaikkia asiakirjoja. Huumejutussa puhelintietojen selvittämistä on vaikeuttanut se, ettei Helsingin huumepoliisi mitenkään rekisteröinyt tiedottajiaan tai käyttämiään prepaid-puhelimiaan.

Prepaid-puhelimista on kiistelty koko huumejutun alkuvaiheen ajan. Syyttäjän mukaan kyse oli Pasilan miehen puhelimista, puolustus sanoo niiden olleen huumepoliisin tiedustelukäytössä.

Asia olisi selvempi, jos huumepoliisi olisi pitänyt kirjaa tiedustelupuhelimistaan.

7) Kaikki kiistävät

Usein ”tavallisissa huumejutuissa” on yksi tai useampi syytetty, joka haluaa selvittää asioita eli kertoo tapahtumista. Tässä sellaista ei ole.

Yksi syytetyistä, 43-vuotias nainen, kertoi ns. Irish Coffee -poliisikuulustelussa Aarnion organisoimasta huumekaupasta, mutta oikeudessa hän halusi perua lausunnon. Kaikki syytetyt kiistävät syytteet, joten syyttäjät tarvitsevat todisteita ja todistajien kertomuksia. Syksystä alkaen jutussa kuullaan noin sata todistajaa.

8) Aarnio ei luota tutkintaan

Juttua vaikeuttaa se, ettei Aarnion puolustus luota esitutkintaan lainkaan. Aarnion mielestä kyse on krp:n ajojahdista vanhojen erimielisyyksien takia. Näitä kärjisti puolustuksen mukaan mm. se, että Helsingin huumepoliisi halusi käyttää krp:stä savustetun Pasi Pataman Trevocissa kehittämiä laitteita.

Puolustus on suoraan ilmoittanut oikeudessa, ettei se luota tutkinnan keräämiin tietoihin. Syyttäjät ovat esimerkiksi joutuneet selvittämään Helsinki-Amsterdam -välin todellisia, toteutuneita lentoaikoja. Pelkät aikataulut eivät ole riittäneet sen selvittämiseksi, olisiko tietty lennolla ollut henkilö ehtinyt lähettämään tekstiviestejä Amsterdamista.

Monessa jutussa oikeudenkäynnin edetessä tietyt faktat muuttuvat riidattomiksi eli osapuolet ovat niistä yhtä mieltä. Tässä jutussa asiat tuntuvat muuttuvan riitaisiksi.

Aarnio ei myöskään halunnut esitutkinnassa selvittää asioita, mihin ei tietysti ole velvollisuuttakaan.

9) Poikkeukselliset kuulustelut

Jutussa on kertynyt kuulusteluja tuhansia sivuja. Ne ovat poikkeuksellisen yksityiskohtaisia ja samoja asioita kysytään uudestaan ja uudestaan. Kuulustelut ovat jatkuneet edelleen oikeuskäsittelyn kestäessä. Varsinaisen 25000-sivuisen esitutkintapöytäkirjan lisäksi juttuun on kertynyt jo kymmenen lisätutkintaa, joissa on aineistoa tuhansia sivuja.

10) Väljä istuntoaikataulu

Juttua istutaan kaksi päivää viikossa, kun tavanomaisesti oikeuspäiviä on kolme viikossa. Tämäkin pidentää käsittelyä.

Väljyys johtuu siitä, että syyttäjät ja asianajajat tarvitsevat päivän valmistautuakseen seuraavaan. Kesän aikana istunto saattoi päättyä jo kello 13 aikaan, jos sille päivälle suunnitellut asiat oli jo saatu käsiteltyä läpi. Trevoc-vyyhti mukaan lukien jutussa tulee ennätykselliset yli 130 käsittelypäivää.

The post Miksi Aarnio-oikeudenkäynti on niin poikkeuksellinen? Tässä kymmenen syytä appeared first on Elinkautinen.

Keskusrikospoliisin siviilipoliisiauto kurvaa massiivisen tiilirakennuksen sisäpihalle Salmisaarenrannan portista, aivan meren vierestä. Toinen poliisiauto varmistaa kuljetuksen Vantaan vankilasta oikeustalolle. Siviiiliauto jatkaa luiskaa ylös käräjäoikeuden uumeniin.

Puolisen tuntia myöhemmin Jari Aarnio astelee oikeussaliin tummassa pikkutakissa, kauluspaidassa ja farkuissa. Kädessä on iso muovinen kauppakassi täynnä esitutkintapapereita. Hän vilkaisee ylös medialehterille, tervehtii asianajajaansa Riitta Leppiniemeä ja istuu oikeussalin oikeaan laitaan etupenkkiin.

Aarnio-vyyhdin oikeuskäsittely jatkuu. Miten tähän on tultu?

Jari Aarnio oli Helsingin huumepoliisin päällikkö. Yksikkö oli Suomen huumejuttujen kiistaton ykkösnyrkki. Sen hyvistä suhteista alamaailmaan huhuttiin, mutta huumepoliisit itse puhuivat mieluummin aina muista keinoista.

Tietoa tuli, kun järjestyspoliisin miehet löysivät pikkukonnien taskuista pilveä tai kotietsinnällä nyssäkän amfetamiinia. Huumepoliisit saivat kenttätietoa, osasivat yhdistää niitä tietoja ja saada epäillyt puhumaan. Iso merkitys oli myös Trevocin valmistamilla seurantalaitteilla, joita oli parhaimmillaan kymmeniä huumerikollisiksi epäiltyjen autoissa.

Mutta oli tiedottajiakin, joita tavattiin eri puolilla pääkaupunkiseutua. Heihin pidettiin yhteyttä prepaid-puhelimilla, joita usein säilytettiin huumepoliisin piilokonttorissa Rahakamarinportin kerrostalossa, niin sanotussa Pasilan mutkassa.

Kaikki oli tavallaan hyvin, kunnes hollantilainen tullimies ihmetteli jouluna 2011 Suomeen lähdössä olevaa kemikaalitynnyriä. Sisältä paljastui 140 kiloa hasista. Juttu siirtyi keskusrikospoliisin tutkintaan.

Tynnyri oli tulossa tekaistulle yritykselle Loviisaan, mutta vastaanottajan tiedoissa oli prepaid-numero. Muutamassa päivässä krp:llä oli valokuva puhelimen ostajasta, Hän oli pitkän linjan huumekonna, joka oli samalla kertaa ostanut Vantaan Jumbosta toisenkin prepaidin. Vähitellen krp kokosi hankkimistaan puhelintiedoista verkoston.

Useat puhelimet paikantuivat Helsingin Länsi-Pasilaan ja krp ryhtyi kutsumaan tätä jutun pääjehua Pasilan mieheksi.

Krp:n ja Helsingin huumepoliisin välit olivat jäässä, eikä tieto juuri kulkenut, pikemminkin sitä pantattiin etenkin Helsingin suunnasta. Vasta loppuvuodesta 2012 Helsingin huumepoliisi myönsi, että krp oli törmännyt jutussa huumepoliisin tiedottajapuhelimeen. Krp lopetti tarkemmat selvitykset Pasilan miehestä.

Juttu olisi jäänyt siihen, mutta talvella 2013 prostituoitu ”Saara” otti yhteyttä sisäministeriöön ja kertoi outoja Jari Aarnion rahankäytöstä. Tapaus eteni valtakunnansyyttäjänvirastoon, joka aloitti operaatio Violan. Jari Aarnio nousi poliisirikostutkinnan tähtäimeen.

Ilman Saaraa ei olisi Aarnio-vyyhtiä. Siinä vaiheessa Aarniota epäiltiin virkarikoksista, lähinnä prostituoidun auttamisesta. Tutkinta eteni Aarnion tilitietoihin, joista näkyi Trevocin toiselta omistajalta tullut 25000 euron maksusuoritus. Näin syntyi epäily lahjusrikoksista.

Krp penkoi Aarnion rahankäyttöä lisää. Mistä käteinen oli peräisin? Entä jos…, krp:n päämajassa Jokiniemessä mietittiin ja palattiin Pasilan mieheen ja huumejuttuun.

Aarnio otettiin kiinni kotinsa ulkopuolelta marraskuussa 2013 ja hän ollut ollut siitä saakka vangittuna tiukasti eristettynä.

Jutusta kehkeytyi Suomen kaikkien aikojen massiivisin rikostutkinta ja myöhemmin laajin rikosoikeudenkäynti.

Mitä tutkinnassa selvisi? Siitä syyttäjät ja puolustus ovat totaalisen eri mieltä.

Syyttäjät: Rikollispomo

Syyttäjien käsityksen mukaan Aarnio on ollut mukana järjestelemässä huumekauppaa jo 2000-luvun alusta. Hän oli ikään kuin ominut 2002 kuolleen huumeparoni Miika Kortekallion yhteydet ja toimintatavat. Vanhimmat syytteet koskevat kuitenkin vain 2011 Suomeen tuotuja huumetynnyreitä. Kaikkiaan niissä oli hasista lähes tuhat kiloa.

Syyttäjien mukaan Aarnio järjesteli huumeet kahdelle, osin kolmelle rinnakkaiselle organisaatiolle, jotka kauppasivat hasikset eteenpäin ja tilittivät rahat Aarniolle. Näihin järjestelyihin hän käytti Pasilan miehen puhelimia.

Kun jouluna 2011 krp ansoitti viimeisen tynnyrin, Aarnio varoitti organisaatiotaan, mutta tynnyri otetttiin silti vastaan. Vuoden 2012 aikana Aarnio yritti lavastaa erään United Brotherhood-jengiläisen Pasilan mieheksi häivyttääkseen epäilyjä itsestään. Aarnio yritti suojella myös tynnyrijutussa syytettyä miestä. Tässä välitettiin uhkauksia UB-jengiläisten ja asianajajien välityksellä huumejutussa puhuneelle miehelle.

Millaisia todisteita näistä on?

Mitään yksittäistä klassista savuavaa asetta -- joka tässä tapauksessa olisi tietysti pikemminkin huumetakavarikko -- ei ole. Syyttäjät puhuvat mosaiikkinäytöstä eli lukuisista pienistä palasista.

Keskeisimpiä todisteita ovat Aarnion tontilta löytyneet rahat, hänen rahankäyttönsä ja autotallista löytyneet Pasilan mieheen linkkautuvat puhelimet. Tämän lisäksi on 43-vuotiaan naisen kiistanalainen ns. Irish Coffee-kuulustelu, jonka nainen halusi mitätöidä. Siinä hän suoraan kertoo Aarnion kaupanneen huumeita.

Näiden lisäksi syyttäjät ovat todistelleet miten Aarnion paikannukset osuvat usein Pasilan miehen puhelinten paikannusten lähelle. Syyttäjät joutuvat tekemään näistä päätelmiä, jotka Aarnion puolustus kiistää.

Kevään aikana käsitellyssä Trevoc-jutussa Aarnio tuomittiin jo virkarikoksista, kun hän omisti bulvaanin kautta Trevocia ja samaan aikaan vaikutti siihen, että Helsingin poliisi tilasi seurantalaitteita.

Puolustus: Ajojahti

Puolustuksen mukaan syyttäjät ovat täydellisen väärässä. Aarnio ei ole rikollispomo, vaan loistavaa tulosta tehneen Helsingin huumepoliisin ansioitunut päällikkö, joka on joutunut krp:n ajojahdin kohteeksi.

Ei ole mitään Pasilan miestä, vaan kyse on ollut huumepoliisin yhteyspuhelimista. Huumepoliisi on joutunut pitämään yhteyksiä alamaailmaan, koska sieltä on saatu tietoa. Prepaidit linkittyvät ajoittain Aarnion kanssa samaan paikkaan, koska Aarnio on ollut autoissa, joissa puhelimia on säilytetty tai hän on tutkijoiden lomien aikana päivystänyt niitä.

Yksi Pasilan miehen puhelin vain päätyi epähuomiossa Aarnion autotalliin, kuten myös nippu Trevocin papereita.

Lavastukset ja uhkailut eivät ole totta, puolustus toteaa. Aarnion omakotitalon tontilta löytyneet vajaa 70000 euroa on joku käynyt piilottamassa sinne. Ne eivät ole Aarnion rahoja. Prostituoitu ”Saaran” kertomukset ovat valetta.

Puolustus siis kiistää kaiken. Aarnion mukaan tynnyrisalakuljetuksen taustalla oli United Brotherhood.

Syyttäjien mukaan Aarniolla oli viime vuosina käytössä puoli miljoonaa euroa käteistä rahaa. Tähän ei ole vielä oikeussalissa kuultu selitystä.

Riitainen oikeudenkäynti

Talvella alkanut Trevoc-haara nivoutui siis seurantalaitteita valmistavan yrityksen ympärille ja sen yhdeksästä syytetystä neljä tuomittiin. Aarnio sai 1 v 8 kk ehdotonta vankeutta.

Trevoc-juttu päättyi kesäkuun alussa ja huumejutun käsittely alkoi saman tien.

Ensimmäisinä päivinä luettiin syytteet ja kuultiin syytettyjen kiistot. Kaikkiaan syytettyjä on kahdeksan.

Sen jälkeen oikeussalissa on puitu kirjallisia todisteita. Ajoittain tämä on johtanut kipakkaankin sananvaihtoon. Osin käsittely on ollut salaista.

Syyttäjillä on todisteita lähes 10000 sivua. Suurelta osin ne ovat puhelinten paikannustietoja. Ne kertovat missä Pasilan miehen puhelimet tai vastapuolet ovat kulloinkin olleet ja mitä tiedetään Aarnion tai muiden olinpaikoista.

Kyse on pitkälti vain tekstiviestin lähetystiedoista. Vain harvasta on tallella itse sisältöä. Tutkinnasta puuttuu myös Aarnion virkapuhelimen paikannustiedot vuodelta 2011, joten niitä ei voi verrata Pasilan miehen puhelinten sijaintiin.

Näitä kirjallisia todisteita puidaan salissa syyskuuhun, jonka jälkeen jutussa päästään todistajien kuulemiseen. Heitä marssitetaan saliin yli sata.

Kauanko juttu kestää?

Nykyisen aikataulun mukaan käräjäoikeuden käsittely päättyisi noin maaliskuussa 2016, jonka jälkeen oikeus vetäytyy pohtimaan ratkaisua. Jutun laajuuden huomioiden sen uskotaan kestävän kuukausia, jolloin päätös tulisi aikaisintaan kesällä 2016.

Tämän jälkeen siirrytään Trevoc-jutun hovioikeuskäsittelyyn. Se vienee muutamia kuukausia, jolloin huumejutun hovioikeuskäsittely alkaisin 2017 alussa.

Koska juttu on hyvin riitainen, niin huumejutun hovikäsittelystä tullee laaja. Näin voisi arvioida, että hovioikeudesta päätös tulisi loppuvuonna 2017.

Korkeimmasta oikeudestakin haettanee valituslupaa -- kävi jutussa nyt miten tahansa -- joten tällä aikataululla KKO:n ratkaisu saataisiin vuoden 2018 aikana.

Jos Aarnio tuomitaan jutussa syyttäjien vaatimaan 13 vuoden vankeusrangaistukseen, hän vapautuu keväällä 2020. Jos Aarnio todetaan jutussa syyttömäksi, hän saa miljoonien eurojen korvaukset.

The post Putositko kärryiltä Aarnio-jutussa? Tapahtunut tähän mennessä… appeared first on Elinkautinen.

The post Kun mitään ei voi myöntää appeared first on Elinkautinen.

Pyöräilijän tappo -juttua puitiin Helsingin käräjäoikeudessa maanantaina koko päivä, mutta tapauksen ydinkysymyksestä puhuttiin salissa yllättävän vähän.

Liikenne ja henkirikos on aina ollut vaikea yhdistelmä oikeuslaitokselle. Sellaista puitiin taas kerran.

Kyse oli siis 12. elokuuta Helsingin Töölössä tapahtuneesta kolarista. Syyttäjän mukaan auto jarrutti pyöräilijän edessä, jolloin pyöräilijä törmäsi autoon ja kuoli kaatumisessa saatuihin vammoihin. Syyttäjän mukaan kyse oli taposta eli autoilija teki teon tahallaan.

Tapauksen polkupyörä ja Saab

Puolustus kiisti syytteet. Sen mukaan 35-vuotias ei edes ajanut Tukholmankatua. Jos ajoikin, niin kyse oli vain liikennetilanteen aiheuttamasta onnettomuudesta.

Video oli suttuinen, mutta tapauksen silminnäkijät kuitenkin havaitsivat rekisterinumeron ja tunnistivat auton. Useat kertoivat myös tahallisesta äkkijarrutuksesta.

Tumma Saab pakeni paikalta. Syytetty, 35-vuotias espoolaismies kertoi varsin erikoiselta vaikuttaneen tarinan siitä miten auto päätyi Munkkiniemen rantaan, josta poliisi sen löysi. Esitutkinnan mukaan mies oli halunnut pestä auton seuraavana aamuna.

Käräjäoikeus ratkaisee kysymyksen syyllisyydestä, mutta tapaus näyttäisi kääntyvän jälleen kerran tämän tyyppisissä liikennejutuissa varsin kiistanalaiseen tahallisuuteen.

Tästä oikeussalissa keskusteltiin yllättävän vähän, vaikka kyseessä on ilmiselvä ennakkotapaus. Tällaista liikenneraivoon nivoutuvaa auto vs. polkupyörä -juttua ei aiemmin ole ollut.

Vaikea yhdistelmä

Auto ja henkirikos ovat olleet oikeuslaitokselle vaikeasti ratkaistava yhdistelmä.

Vaikeus juontuu siitä, että ylivoimainen enemmistö liikennekolareista on aitoja vahinkoja, joten tahallisuuden osoittaminen on poikkeuksellisen hankalaa. Paljon helpompaa se on, jos tekovälineenä on ajoneuvon sijaan puukko tai kirves, vaikkei niitäkään ole sinänsä tarkoitettu tappamiseen.

Tässä hieman yksinkertaistetut esimerkit tahallisuudesta. Jos mies puukottaa toista ja tämä kuolee, teko on useimmiten tappo, koska tekijä on tarkoittanut tappaa tai hänen on ymmärrettävä puukoniskun voivan johtaa kuolemaan.

Jos taas mies ajaa toisen yli autolla, kyseeseen tulee tyypillisesti liikennerikos ja kuolemantuottamus eli hän on ollut vain huolimaton. Kuolema on ollut vain seuraus, eikä kuljettajalla ole ollut tarkoitusta tappaa.

Eli rikosoikeus lähtee siitä mitä tekijä on tarkoittanut. Henkirikos voi olla tahallinen, vaikka tekijä ei ole sitä varsinaisesti tarkoittanut, mutta kuolema on teon perusteella ennalta arvattavissa.

Ääriesimerkkejä

Suomessa on lukuisia esimerkkejä siitä miten rattijuoppo on ajanut jalankulkijan yli -- humalassa ja ylinopeudellakin -- ja teko on todettu huolimattomuudeksi eli tuottamuksellisiksi.

Ääriesimerkki lienee 1990-luvun lopusta. Mies ajoi 1,7 promillen humalassa 80 km/h -alueella ainakin 140 km/h vauhdilla jäiseen mutkaan. Auto luisui bussipysäkille ja kaksi lasta kuoli. KKO langetti kuskille 3 v vankeutta. Lapset pysäkillä eivät olleet ennalta-arvattavaa.

Mutta tapoksikin on liikennekuolema katsottu. Esimerkiksi Pudasjärvellä viime vuosikymmenellä nuorten vihanpito johti takaa-ajoon, jossa perässä ajanut auto töni pakenijoiden autoa useasti. Lopulta tämä suistui tieltä ja matkustaja kuoli. KKO katsoi teon tapoksi.

Tosin KKO huomautti Pudasjärven tapauksessa, että ”teoissa on ollut kysymys tahallisuuden lievimmästä asteesta. Ero siihen, että teot olisi arvioitu tehdyiksi törkeästä tuottamuksesta, ei ole suuri.”

Tätä rajaa Helsingin käräjäoikeus joutuu Töölön tapauksessa pohtimaan, vaikka 35-vuotiaan puolustus sen oikeastaan sivuutti. Se viittasi vain Saabin edellä olleen auton aikeeseen vaihtaa kaistaa sekä pyöräilijän vauhtiin ja jarrutuksen aiheuttamaan kaatumiseen.  

Rangaistuksessa tahallisuuden ja tuottamuksen ero lasketaan useissa vuosissa. Syyttäjä vaatii vähintään 8 v vankeutta, kun tyypillisesti törkeästi kuolemantuottamuksesta tulisi noin 3 vuotta.

Tahallinen vai vahinko?

Töölön tapaus ei oikeudessa kuultujen todistajien kertomusten perusteella ollut yksittäinen, satunnainen tilanne, vaan keskinäistä kiistaa oli ollut aiemminkin. Autoilija oli ruuhkassa tööttäillyt ja pyöräilijä näyttänyt keskisormea 30-40 sekuntia ennen kaatumista.

Tapaukseen vaikuttaa sekin, että kyse ei ollut tasaveroisista ajoneuvoista. Pyöräilijä on heikompi.

Jutun ydinkysymys on: Oliko autoilija pyöräilijän eteen jarruttaessaan ymmärtänyt, että teon varsin todennäköinen seuraus on pyöräilijän kuolema? Oliko se ennalta-arvattavaa?

Jos vastaus on kyllä, niin tuomio tulee taposta. Jos vastaus on ei, siirrytään taas kuolemantuottamuksen puolelle.

Toki on mahdollista vielä sekin, että oikeus katsoo 35-vuotiaan espoolaisen syyttömäksi.

The post Töölön pyöräilijän tappo – Auto ja henkirikos on oikeudelle vaikea yhdistelmä appeared first on Elinkautinen.